28.12.2008

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Tämä ei varsinaisesti taida olla oikea kirja. Sivuja on vain 115 ja lukemiseen meni pari tuntia.

Juoni on aluksi ihan hauska: Englannin kuningatar löytää palatsin takapihalta vahingossa kirjastoauton ja innostuu lukemisesta. Pikkuhiljaa siinä sitten rutiinit muuttuu kunnes kuningatar lopussa kertoo kirjoittavansa kirjan ja luopuvansa kruunusta. Joopa joo.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (The uncommon reader 2007) Basam books, suom. Heikki Salojärvi
Arvio: * Kirjake

Arne Nevanlinna: Marie

Tämä kirja oli tosi hyvä, mutta kirjan viimeinen lause pilasi kaiken.

Kirja kertoo Mariesta, joka viettää elämänsä viimeisiä vuosia jonkinlaisessa vanhainkodissa ja muistelee elämäänsä. Lähimuisti on vaan aika huono ja todella pahat asiat hän käärii mielessään möykyiksi, jotka voi työntää kokonaan syrjään.

Sivujuonteena on yöhoitaja ja Marien pojan tyttärentytär, joka tajuaa yhteyden vasta kun Marie on jo kuollut. On tietysti traagista, ettei Marie koskaan tietoisesti tavannut poikansa jälkeläisiä, mutta siihen se olisi voinut jäädäkin.

Kirjan viimeinen lause nimittäin on päiväkirjamerkinta 21.12.2004: "Erityinen ja ihana joulunaika odottaa Khao Lakissa." Tämän perusteella ihmettelen suuresti miksi tämä kirja oli päässyt Finlandia-ehdokkaaksi asti. Olisko valitsijoilta jäänyt loppu lukematta?

Arne Nevanlinna: Marie (2008), WSOY
Arvio: *** Koskettava

Jarkko Sipilä: Seinää vasten

Nämä Sipilän dekkarit on ihan hyviä, juoni on hyvä ja kerrontakin ihan ok, mutta nämä voisivat olla vähän pidempiä ja samalla siis vähän "vaikeampiakin". Tässä juoni oli jo aika moniulotteinen, ei ollut vain oikeaa ja väärää vaan ainakin kaksi oikeaa ja lukematon määrä vääriä. Lähes kaikki pelasivat vain ja ainoastaa omaan pussiin. Ainoa konkreettinen "porukka" oli poliisit, tietenkin Suhonen jää sen ryhmän ulkopuolelle.

Suhonen on varmasti hahmo jollaisia poliisi oikeastikin tarvitsee, mutta joka joutuu aina välillä käymään vähintään harmaalla alueella, jollei ihan mustallakin joskus.

Jarkko Sipilä: Seinää vasten (2008) Gummerus
Arvio: ** Tavanomainen

24.12.2008

Antti Tuuri: Surmanpelto

Kirja kertoo 17-vuotiaasta pojasta, joka joutuu vuonna 1918 vankileirille vartijaksi venäläisiä vartioimaan Uusikaarlepyyhyn. Päähenkilö opiskelee koko ajan matematiikkaa ja fysiikkaa eikä oikein sopeudu leirin vartijaksi.

Kirja tuo esille sen puolen sodasta joka on jäänyt vähemmälle huomiolle eli venäläisten kohtelun valkoisten puolelta. Ainakaan tässä tapauksessa se ei taida olla ihan korrektia. "Suomen sotasurmat 1914-1922" tietokanta kertoo, että Pjotr Popof ja Baraniecki olivat olemassa, mutta ilmeisesti monet muut asiat on jo ikuisesti unohdettu. Esim. ko. tietokannasta ei löydy muita Uusikaarlepyyssä tapettuja. Se saattaa johtua siitä, ettei henkilötietoja yksinkertaisesti ole. Kaiken kaikkiaan tietokannassa on alle 800 venäläistä. Voin kuvitella, että todellinen luku on paljon suurempi.

Antti Tuuri: Surmanpelto (2008) Otava
Arvio: *** Tärkeä aihe

23.12.2008

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Tämä oli hyvin selkeä jatkoteos kirjalle "Tyttö joka leikki tulella". Kannattaa siis lukea nämä Larssonin dekkarit järjestyksessä.

Arvostelin edellistä kirjaa siitä, että se oli väkisin tehty jatko-osa edelliselle kirjalle. Tässä kirjassa ei ole sitä vikaa. Tässä kyllä sidotaan ne kymmenet langanpäät jotka edellisestä jäivät roikkumaan mutta siihen oli selkeä tarve. Edellisessähän Lisbeth jää henkihieverissä odottelemaan ambulanssia. Tässä hän tervehtyy ja lähes kaikki häneen liittyvät väärinkäytökset ja salaisuudet selvitetään.

Suomentaja on keksinyt tässä kirjassa ainakin yhden käännöksen lisää ilmastointiteipille: hopeateippi.

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes 2007) WSOY, suom. Marja Kyrö
Arvio: *** Jännä

20.12.2008

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä

Luin viime keväänä "Viimeisen savotan" ja siitä rohkaistuneena uskalsin tarttua tähän Päätalon esikoiseenkin. Heti kirjan alussa selvisi mistä tässä on kyse: talon rakentamisesta, "Mammonalinnan", ihmiskennoston.

Päähenkilä on mestari Mauno Joensivu, joka on muuttanut pohjoisesta Tampereella ja toimii mestarina Rakennusliike Rantanen Oy:n työmailla. Kirjassa kuvataan rakentamista hyvin yksityiskohtaisesti. Voin hyvin kuvitella keväisen aamun, jolloin työmaalla tuoksuu märkä maa, märkä puutavara ja sementti. Kirjassa tuodaan esille myös rakennustyön nurjia puolia: holtiton alkoholin käyttö, raskaan työn aiheuttamat vammat ja sairaudet.

Hyvin vahva ammattiyhdistysliike taisi hankaloittaa tuohon aikaan todella paljon töiden etenemistä, turhia istumalakkoja oli paljon. On helppo ymmärtää miksi elementtirakentaminen yleistyi nopeasti. Sillä päästiin melkein kokonaan eroon kalliista ja hankalasta rappareiden ja muurareiden ammattikunnasta. Työelämän säännöt olivat aika erilaisia kuin nykyään: tilipussi jaettiin perjantaisin, töitä oli myös lauantaisin ja irtisanomisajat olivat max. päivän. Jonkinlainen työehtosopimuskin oli, mutta se merkitsi vain pohjahintoja, kenenkään ei ollut pakko niillä hinnoilla tehdä vaan lisää sai pyytää, mutta mestarin ei tietenkään ollut pakko maksaa.

Hauska sana oli "laastienkeli", siis nais-repsikka, joka kantoi ja sekoitti laastia. Lempinimet olivat myös hauskoja: Vaahtolainen-Takanen, Elefantti-Jussi ja Milli-Vuorinen.

Kaiken kaikkiaan kielenkäyttö kirjassa oli melkoista. Voin kuvitella että 1950-luvulla se on herättänyt paljon porua.

Kirjassa oli myös täysin turha rakkaustarina. Tämä kirja sopii hyvin rakennusalan ammattilaisille, muille se voi olla vähän liian tekninen.

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä (1958) Gummerus
Arvio: *** Romaani rakentamisesta

15.12.2008

Henning Mankell: Syvyys

Nämä kaikki Mankellin Wallanderin jälkeiset kirjat (Tanssinopettajan paluu, Kiinalainen, Italialaiset kengät) ovat toistensa kaltaisia. Niissä on silmitöntä väkivaltaa, lähtemistä ja kaiken jättämistä ja täysin järjetöntä käytöstä. Toisaalta näitä samoja teemoja käsiteltiin jo Wallander-dekkareissakin. Niissä ei päähenkilö kuitenkaan syyllistynyt rikokseen.

Tässä kirjassa päähenkilö on ruotsalainen merenmittaaja vuosina 1914-15, joka tapaa saaristossa yksinelävän naisen ja pettää vaimoaan. Puolen välin jälkeen tarina sai koko ajan absurdimpia piirteitä.

Pieniä virheitäkin oli: on tyypillisen ruotsalaista Mankellille kuvitella, että ahvenanmaalaisen hylkeenpyytäjän nimi olisi täysin suomalainen.

Henning Mankell: Syvyys (Djup 2004) Loisto, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: ** Ihan samaa taas

13.12.2008

Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan

Tästä kirjasta tulee väkisin mieleen kolme kirjaa, jotka olen viime vuosina lukenut: Laura Honkasalon "Sinun lapsesi eivät ole sinun", Susanna Alakosken "Sikalat" ja Miika Nousiaisen "Vadelmavenepakolainen".

Kertomuksen kehys oli hyvin samankaltainen kuin Honkasalon tarinassa. Molemmissa oltiin kommunisti- tai sosialistiperheen lapsia ja molemmissa vanhemmat erosivat päähenkilön ollessa aika nuori. Molemmissa äiti oli se "suurempi" sosialisti. Tässä kirjassa Åsa jää kuitenkin isälle kun Honkasalon Nelli jää äidille. Molemmat alkavat kuitenkin opiskella historiaa myöhemmin. Tämä oli tositarina mutten tiedä oliko Honkasalon kirja sitä.

Ympäristö oli kuin Alakoskella. Oltiin Ruotsissa ja asuttiin surkeassa lähiössä, Alakoskella Ystadissa ja tässä Västeråsissa. Molempien kotona ryypättiin paljon ja aiheutettiin lapsille "suorittaja-kompleksi". Yhteiskunta oli 1970- ja -80-lukujen Ruotsissa aika samanlainen kuin se on ollut Suomessakin, mutta sekä "Sikalat" että tämä valotti sitä vähän lisää. Esim. keskikalja kiellettiin (on kai edelleen kielletty Ruotsissa) ja Systemit laitettiin kiinni lauantaiksi. Suomi ei siis taida olla ainoa "holhousyhteiskunta" Pohjolassa.

Miika Nousiainen valaisi ruotsalaista sosiaalidemokratiaa ja sen ihanuutta kirjassaan ja tässä vähän syvennettiin Ruotsinkin poliittista historiaa lisää vasemmalle.

Hämmentävintä oli yhtäläisyydet Honkasalon kirjan kanssa, jo kirjojen nimetkin ovat hyvin samankaltaiset. Suuri ero Alakosken kirjaan oli se että "Sikaloissa" oltiin kuitenkin suomalaisia vaikka asuttiinkin Ruotsissa, mutta Linderborg niputtaa suomalaiset siirtolaiset samaan nippuun kaikkien muiden maahanmuuttajien kanssa.

Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan (Mig äger ingen 2007) Like, suom. Leena Peltomaa
Arvio: *** Todentuntuinen tarina

10.12.2008

Virpi Hämeen-Anttila: Sokkopeli

Juoni oli hyvin rakennettu, mutta se oli saanut huomattavasti vaikutteita Dan Brownilta. Aika ajoin kirja oli tosi jännittävä ja suorastaan pelottava. Mutta...

Loppuratkaisu oli nähtävissä jo kahden kolmanneksen päästä. Kaiken kaikkiaankin monien yksittäisten kohtausten loput olivat jotenkin liian klassisia, ihan kuin olisin lukenut ne jo aikaisemmin jostain.

Virpi Hämeen-Anttila: Sokkopeli (2007) Otava
Arvio: ** Melkein huono

7.12.2008

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Hämmentävä tarina Karista, jonka veli Petr osallistuu seikkailukilpailuun. Kilpailussa edetään Greenwichistä nolla-meridiaania "pitkin" Etelänavalle ja sieltä 180-meridiaania pitkin Pohjoisnavalle ja takaisin Greenwichiin. Kari liittyy mukaan Ranskassa ja Petr kuolee jo ennen Pohjoisnapaa. Joukkueessa on lisäksi englantilainen pariskunta Graham ja Isla.

Tarinassa jää liian monta langanpäätä auki: mitä Graham oikein puuhailee vajassaan, kuka pihalla hiippailee, kuka kouluttaa saaren koirat pitämään laittomat maahantulijat poissa ja miksi rantaa ajautunut ruumis on pakattu muoviin. Sekään ei selviä miksi joukkue kuusi joutuu tekemään kaikki vaikeimman kautta, kun muut ajavat välillä taksilla ja käyttävät purjeveneen moottoriakin. Oliko Grahamin kanssa sovittu voitosta etukäteen?

Tarinassa tuodaan esille myös tosi-tv-kilpailujen tulosten ja tilanteiden vääristely. Eihän tällainen kilpailu olisi oikeasti millään mahdollinen kun vastassa on pitkät pätkät autiomaita ja napajäätiköitä. Ärsyttää kun matkan varrella moneen kertaan tuodaan esille, että Petr ei ole enää kirjoittamassa muistiinpanojaan. Kerrotaan siis että hän kuolee. Siten se varsinainen kuolema ei tuntunut enää oikein miltään kun lukija on siihen voinut varautua jo pitkän aikaa.

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin (2008) Otava
Arvio: **** Ennalta-arvattava

4.12.2008

Dennis Lehane: Täyttä sotaa

Tämä oli kuin huono väkivaltaelokuva auki kirjoitettuna. Ihmisiä ammuttiin melkein syyttä suotta jatkuvasti ja siihen syyllistyivät myös päähenkilöt Patrick Kenzie ja Angela Gennaro, joiden sentään pitäisi olla hyvisten puolella. Juoni oli onneton ja epäuskottava. Lehanen myöhemmät Kenzie-Gennarot ovat selvästi parempia kuin tämä ja erityisesti "Menneisyyden ote".

Dennis Lehane: Täyttä sotaa (A drink before the war 1994) Tammi, suom. Tuula Saarikoski
Arvio: ** Liikaa tarpeetonta väkivaltaa

30.11.2008

Virpi Hämeen-Anttila: Perijät

Luulin, että tämä kirja olisi ollut jotain muuta kuin näin tavanomainen romaani. En edes oikein tiedä mistä odotukseni olivat näin korkealle nousseet. No kirja oli "vaan" romaani, mutta hyvä sellainen.

Kirjassa punottiin juonta vanhan elektroniikkatehtaan ja sen lähipiirin ympärille. Puoleen väliin asti kaikki oli jännittävää, mutta sitten tajusin mitä lopussa tapahtuisi: Romea ja Julia -tarina Uudenmaan perämetsässä. Kirjassa kypsyteltiin Veeran eroa poikaystävästä ja Tuomaksen eroa tyttöystävästä. Siitä on sitten jo aika helppo päätellä mitä tuleman pitää. Varsinainen juoni pyöri kuitenkin tehtaan ja sen johdon ympärillä, mutta jollain tavalla oli ennalta arvattavaa, että hyvinhän siinäkin käy.

Tämä ei ollut mikään elämää suurempi kirja, mutta voihan sen lukea.

Virpi Hämeen-Anttila: Perijät (2006) Otava
Arvio: ** Pettymys

27.11.2008

Pirkko Saisio: Kohtuuttomuus

Ajattelin jo lopettaa lukemisen muutaman sivun jälkeen kun tajusin, että kirjassa ei ole kunnon kappaleita vaan vain muutaman lauseen "kokonaisuuksia". Ne tuntuivat raskailta lukea. Niihin kuitenkin tottui nopeasti ja oikeastaan tämä melkein 600-sivuinen järkäle ei ollutkaan mikään järkäle kun niitä rivinvaihtoja oli käytelty niin isolla kädellä.

Kirja kertoo miehestä, joka ajautuu erikoiseen suhteeseen "Hänen Itsensä" kanssa. "Hän Itse" on persoonallisuushäiriöinen narsisti. Kertoja-päähenkilö jää roikkumaan "Hänen Itsensä" elämään menettäen oman elämänsä kokonaan.

Kirja oli aluksi tavanomainen, mutta loppua kohden se muuttui erikoislaatuisemmaksi. En sano, että kirja oli hyvä. Jotenkin "hyvä" on tässä tilanteessa liian pieni sana. Tämä kirja oli merkittävä.

Ainoa suurempi asiavirhe oli, että "Hintelä" oli ollut kulttuuriattaseana Thaimaassa ja hänen toimialueensa oli kattanut myös Nepalin, Burman sekä Kashmirin ja Jaipurin Intiassa. On aika epätodennäköistä, että Kashmirin alue ja Jaipur kuuluisivat tuollaiseen toimialueeseen, jo ihan maantieteenkin kannalta. Jaipurkin on vain yksi kaupunki ja on luultavaa, että asioita Suomen kulttuuriin liittyvissä asioissa Jaipurin osalta voitaisiin hoitaa yhdessä esim. Delhin kanssa. Voi olla, että olen väärässäkin.

Pirkko Saisio: Kohtuuttomuus (2008) Siltala
Arvio: **** "Hyvä" on tässä yhteydessä vähän pliisu sana

23.11.2008

Katri Lipson: Kosmonautti

Kirjalta, joka on saanut HS:n kirjallisuuspalkinnon ja on Finlandia-ehdokas, odottaa ehkä liikoja. Luulen että tämä olisi saanut kolmekin tähteä ilman noita ennakkoasetelmia, mutta niitä ei vaan voi välttää. Yritän lukea uusista kirjoista mahdollisimman paljon tietääkseni uusien kirjojen olemassaolosta ja voidaksenki lukea niitä. Toisaalta varsinaiset arvostelut ja myös ehdokkuudet ja palkinnot asettavat kirjalle vaatimuksia ja liian suuria ennakko-odotuksia.

Kirjan tapahtumat sijoittuivat Murmanskiin ja ilmeisesti neuvostovallan viimeisiin vuosiin. Aika yllättävä valinta suomalaiselle kirjalle. Kirjan päähenkilö on Sergei, joka valitaan TV-dokumenttiin kertomaan kosmonauttihaaveistaan. Kutsunnoissa kuitenkin paljastuu värisokeus. Sergei on jo kaikkien tuntema tuleva kosmonautti ja Kreml miettii kepulikonstia, jolla tämä "sankari" ei paljastuisi epäonnistujaksi. Päätetään tehdä uusi dokumentti, mutta Sergei onkin yhtäkkiä kuollut.

Varsinainen kertomus on kuitenkin Sergein rakkaus musiikinopettajaansa Svetlanaan ja Sergein ystävän Sashan sotkeentuminen siihen kuvioon.

Kirjassa kuvataan kyllä nätistä onnetonta rakkautta, ystävyyttä, yksinäisyyttä, epätoivoa sekä poikien välistä ystävyyttä ja kiintymystä, mutta jotenkin koko kirja on tyhjä: mitään ei viedä loppuun saakka, muttei kuitenkaan edes niin että keskeneräisyys jäisi ärsyttämään. Kirja ei oikein herätä tunteita!

Katri Lipson: Kosmonautti (2008) Tammi
Arvio: ** Ohut

22.11.2008

Anna-Maija Elonen: Selviytyjätyyppi

Valitsin kirjan takatekstien perusteella kirjastosta ja se on huono tapa. Harvoin niissä takateksteissä kirjoja haukutaan, vaikka syytä olisikin.

Tarina oli tyhjä kertomus lastenkoti-Kallesta, joka tapaa aikuisena "siskonsa" Eevan. Hahmot olivat epäuskottavia eikä lapsen ahdistuksen kuvaus koskettanut missään kohtaan. Varsinkin loppuratkaisu oli ohut ja älytön.

Anna-Maija Elonen: Selviytyjätyyppi (1997) Otava
Arvio: * Onneton kirja

15.11.2008

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät, Mma Ramotswe tutkii

Oli kiva upota taas Mma Ramotswen maailmaan. Tutkitut jutut on dekkarin jutuiksi jälleen kerran vähän turhan yksinkertaisia, mutta Mma Ramotswe ja Mma Makutsi ratkaisevat ne tälläkin kertaa hienosti. Yhdessä jutussa tosin herra Polopetsi vähän auttoi.

Rakastan näitä ilmaisuja, joita Mma Ramotswe käyttää, esim. perinteinen ruumiinrakenne tai edesmennyt. On mukavaa jos kielteisetkin asiat sanotaan nätisti. Ilmeisen tahallisesti hiv:stä tai aids:sta ei puhuta koskaan suoraan. Niiden aiheuttamat ongelmat kuitenkin tuodaan esille niin, ettei lukija luule että ko. asiat olisi kokonaan unohdettu. Niistä ei vaan tehdä pääasiaa.

Tässä kirjassa oli myös hieno huomata, että botswanalainenkin nainen rentoutuu shoppailemalla ja ostamalla liian pieniä, mutta ah niin siroja kenkiä.

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät, Mma Ramotswe tutkii (Blue Shoea and Happiness 2006) Otava, suom. Jaakko Kankaanpää
Arvio: *** Varma

12.11.2008

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Nämä Haahtelan kirjat ovat jollain omituisella tavalla "epäkirjoja", ainakin nyt puheena oleva ja "Elena". Tämä oli melko lyhyt ja harvaan painettu. Kirjan kappaleet muistuttavat omituisella tavalla runoja. En osaa selittää tarkemmin.

No tässä kirjassa ei lunta nähty vaan päämäärätöntä haahuilua. Yhtymäkotia "Elenaan" löytyy myös juonesta. Kohtaus, jossa kahvilassa odottava mies istuutuu ventovieraan pöytään, on nyt siis kirjoitettu jo ainakin kahdesti. Toivottavasti kolmatta kertaa ei tule. Tilanne on liian epäuskottava missä päin Eurooppaa tahansa...

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja (2008) Otava
Arvio: ** Unenomainen, taas

2.11.2008

Mika Waltari: Appelsiininsiemen

"Surun ja ilon kaupungin" jälkeen odotin ehkä liikaa. Tässä kirjassa oli selkeämpi juoni ja se jakaantui selvästi pidemmälle jaksolle. Silti tässäkin seurattiin tapahtumia monen henkilön kannalta.

Päähenkilö taisi olla Irene, mutta hänen veljensä Kai, isänsä, äitinsä, miehensä ja muutama muu olivat välillä kerronnan keskiössä.
Kirjan kieli oli selkeää, mutta varsinainen dialogi oli sydäntä lämmitävää, tuli ihan mieleen Suomisen Olli. Olen aina kuvitellyt, että Ollin puhetapa elokuvissa oli vaan tahallisen teennäisen reipasta, mutta ehkä se oli silloin tavallista. "Terve vaan!"

Jotkut kirjan ilmiöt ja tapahtumat ovat osaltaan niin totta edelleenkin: nuorison "kapina" vanhempiaan vastaan, vanhempien paheksunta, esiaviollinen seksi, raskaaksitulon pelko, ensimmäinen känni. Välillä kirjan tyyli on vähän holhoava, jopa opettava: Kain mielestä känni ei ollut niin kivaa ja rikkoo viimeisen pullonsa oma-tekemää "likööriä". Tulee vähän mieleen Waltarin "Jumalaa paossa". Nykykirjallisuudessa ei lähdettäisi noin selkeästi osoittamaan. Oli varmaan vaikeata harjoitella viinanjuontia kieltolain aikana.

Helsinki oli tässä kirjassa tosi erilainen kuin nyt: oli dupletteja keskuskeittiötaloissa ja vaikka mitä. Olisi kyllä hieno lukea lisää ajankuvia 1930-luvusta.

Suosikkihahmoni oli Irenen professori-isä, "farsa", joka vähän anteeksipyytäen oli edes olemassa.

Mika Waltari: Appelsiininsiemen (1931) WSOY
Arvio: *** Huonompi kuin odotin, mutta silti ihan jees

19.10.2008

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

Sain tämän joululahjaksi jo vuonna 2007, mutten ollut lukenut tätä jostain syystä. Nyt kun luin muitakin Waltarin kirjoja, ajattelin lukea myös tämän.

Kirja kertoo yhdestä päivästä hyvin erilaisten ihmisten elämässä. Kaikkien tarinat kuitenkin kietoutuvat lopulta yhteen. Vaikuttavin hahmo on vaimonsa menettänyt mies, joka uskoo vaimon ja lapsen kuoleman olevan rangaistus taposta, jonka mies teki suojellakseen äitiään. Toinen hahmo on teologi, joka kuulee saavansa potkut töstään, mutta joka osaa ajatella kaikki parhain päin.

Kirja saattaa kuulostaa mitäänsanomattomalta, mutta samalla se on "vahva". Jokaisen hahmon elämässä tapahtuu jonkinlainen käänne: kuolema, väkivalta, poispääsy, anteeksianto...

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki (1936) WSOY
Arvio: **** Hämmentävän hyvä

7.10.2008

Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä

Odotukset oli aika matalalla Lehtolaisen edellisen kirjan jäljiltä. Maria Kallio saattaa kuitenkin olla luotettavampi valinta päähenkilöksi kuin joku uusi tuttavuus. Jotenkin minusta tuntuu että Marian elämä on juossut todellista aikaa nopeammin.

Kirjan nimi oli tosi huono. Se oli samaa sarjaa kuin "Tappava säde", jossa siis oli Säde, joka tappoi. Tässä kirjassa oli "Toni Väärä", jonka jäljillä oltiin. Oltiin myös monien muidenkin jäljillä. Saatettiin myös olla "väärillä jäljillä" johon otsikko taisi myös viitata.

Huonointa kirjassa oli Ilpo Koskelon kommentit "varsinaissuomen murteella". "...Tällä kaudella hänellä ei oo ollu edes lisenssiä..." ja "En mää ny ollenkaa ymmärrä mitä sää semmossii kyselet" on lauseita saman miehen suusta, joka vielä puhuu "leveää murretta". En oo mikään suomen kielen asiantuntija, mutten oo ikinä edes ajatellu, että varsinaisuomen murre vois olla "leveää". Savon murre voi olla hyvinkin leveää, mutta me puhutaan lyhyesti ja jopa töksähtelevästi eikä "leveästi". Mutta pointti oli siis se, että Koskelo ei puhunut murretta koko ajan vaan välillä kirjailijalta selvästi kyvyt hiipu.

Juoni ei ollut kovin mukaansa tempaava paitsi ihan lopussa, jolloin sattu jo muutamia asioita liiankin tiuhaan.

Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä (2008) Tammi
Arvio: *** Ei niin huono kuin odotin

28.9.2008

Mika Waltari: Jumalaa paossa

Tämä Waltarin esikoisjulkaisu on suorastaan huono. Se on tilaustyö merimieslähetykselle ja Waltari kirjoitti sen 17-vuotiaana. Siinä on 72 sivua ja sen lukemiseen meni alle tunti. En anna sille tähtiä, koska ei tämä ole varsinaisesti mikään teos.

Kirja on alleviivaava ja niin julkaisijalleen tehty kuin olla voi. Päähenkilö Aarne Tammi naureskelee äitinsä ja ihastuksensa "jumallilisuudelle" ja karkaa merille. Vietettyään neljä vuotta holtitonta merimieselämää, hän törmää Australiassa suomalaiseen mermiespappiin ja tulee uskoon. Hän palaa Suomeen ja alkaa kunnon elämän.

Kirjan alussa Waltari itse kommentoi kirjoittamistaan ja toteaa, että tilaajat halusivat poistaa kaiken elämän eli "aistillisuuden" hengen pois. Näin Waltari tekikin. Luulen kuitenkin, ettei tuo "aistillisuus" tässä mitään erityistä lisäjännitystä olisi merkinnyt.

En mitenkään tahdo väheksyä merimieslähetystä. Nykyäänhän he auttavat monia muitakin suomalaisia kuin vain merimiehiä ja minäkin olen monet kerrat nauttinut Hampurin merimieskirkon saunan löylyistä. Ehkä 1920-luvulla tällaiselle kirjalle oli tosiaan tilausta. Otettiinhan kirjasta kuitenkin ilmeisesti 3000 kappaleen painos.

Mika Waltari: Jumalaa paossa (1925) Suomen merimieslähetysseura
Arvio: * Huono

Mika Waltari: Fine van Brooklyn

En ole lukenut Waltarilta aikaisemmin muuta kuin historiallisia romaaneja. Tätä lainatessani kirjastohoitaja sanoi, että siinä onkin sitten vähän sellaista erilaista naiskuvaa. En oikein tiennyt mitä tästä huomautuksesta olisi pitänyt ajatella.

Kirja kertoo viattomasta, suomalaisesta tiedemiehestä, joka asuu Pariisissa mutta lähtee lomalle Bretagneen, Carnaciin. Siellä hän tapaa sattumalta tytön, Finen, joka pyörittää päähenkilön pikkusormensa ympärille onnettomin seurauksin.

Finen hahmo on kaunis, manipuloiva ja niin määrätietoinen. Hahmossa on paljon samaa kuin Neferneferneferissä, mutta tietenkin paljon laimeampana. Voin kuvitella, että 1940-luvun Suomessa tämän kirjan teksti on ollut uskaliasta. Nykylukijaa se vähän naurattaakin. Uskaliain sana koko kirjassa on "aistillinen". No ajat muuttuvat.

Lukemassani painoksessa kirjan sivut ovat paksuja, melkein kuin kartonkia ja fonttikin on vanhahtavaa. Se tuo jotenkin tuon aikaeron paremmin esille kuin jos olisi lukenut uusintapainoksen viime vuosilta.

Mika Waltari: Fine van Brooklyn (1942) WSOY
Arvio: *** Lukemisen arvoinen

21.9.2008

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

Tämä oli tosi kummallinen tapaus: kirja oli tosi hyvä, mutta monilta osa-alueiltaan kertakaikkiaan huono.

Juoni oli selkeää jatkoa Larssonin edelliselle. Lisbeth Salander oli varmasti edelleenkin paras hahmo. Mikael Blomkvist jäi jopa vähän taka-alalle. Edellisessä kirjassa puhuttiin miehistä jotka vihaavat naisia. Tässä näitä naisia vihaavia miehiä etsittiin ja rangaistiin. Lopussa tietenkin Lisbeth jää henkiin. Mistä se kolmas kirja olisi muuten kirjoitettu...

Lukiessa tuli monta kertaa mieleen, että joku lanka joka oli jo katkaistu edellisessä kirjassa, jatkuikin yhtäkkiä. Joko se on tahallista, jolloin se on tosi ärsyttävää, tai vain kirjailijan tapa saada juoneen uusia käänteitä tosi tökeröllä tavalla. Ärsyttävää joka tapauksessa.

Suomennos oli tosi kurja. Epäjohdonmukaisuuksia ihan vilisi: ensin Lisbeth osti sähkömiehenteippiä ja seuraavaksi hän käytti ilmastointiteippiä. Tällaisia pikkulapsuksia oli jatkuvasti.

Mutta kyllä itse kirjailijallakin oli omituisia juttuja. Noin kolmasosa kaikista roistoista oli nimensä puolesta suomen sukuisia. Eräskin kaveri oli virolainen, jolla oli suomen kansalaisuus, mutta oli muuttanut 1970-luvulla Ruotsiin. Ei varmaankaan ihan mahdoton tarina, mutta melko epätodennäköinen. Melkein kaikilla kirjan henkilöillä oli Applen kone, johon Lisbeth oli tehnyt Exploreriin asennettavan vakoiluohjelman. Tuskin niissä koneissä Microsoftin ohjelmia käytettiin.

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden 2006) WSOY, suom. Marja Kyrö
Arvio: *** Ristiriitainen, vangitsi ja ärsytti

20.9.2008

E. Annie Proulx: Lyhyt kantama, kertomuksia Wyomingista

Ensimmäinen tarina "Puoleksi nyljetty härkä" oli samalla tavalla kamala kuin Stephen Kingin "Cujo". Ajattelin sen kertomuksen jäkeen, ettei ole hyväksi lukea tätä kirjaa yksin pimeän aikaan. Siitä eteenpäin tarinat eivät olleet enää niin pelottavia, mutta mukaansa tempaavia kuitenkin. Kokoelman viimeinen tarina, "Brokeback Mountain", on varmasti näistä kuuluisin vaikkei ehkä kuitenkaan paras. Suosikkini oli "Kannukset".

Kaikki tarinat sijoittuvat Wyomingin maaseudulle eri aikakausina. En ole koskaan ajatellut seutua millään tavalla, mutta tämän kirjan jälkeen yhdistän sen aina rancheihin ja karjanhoitoon. Hassua ovat ongelmat, joita siellä on: liittovaltio vaatii sitä ja tätä ja toisaalta maksaa korvauksia tästä ja tuosta. Tuttua täälläkin!

Annie Proulx: Lyhyt kantama, kertomuksia Wyomingista (Close Range: Wyoming Stories 1999) Otava, suom. Marja Alopaeus
Arvio: **** Mahtavia tarinoita

16.9.2008

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Jos arvostelin Elenaa muutama päivä sitten "vaaleaksi", niin tässä kirjassa oli se mikä Elenasta puuttui: ääriviivat ja särmät. Tarina on rauhallinen ja polveileva. Siitä puuttuu sellainen tehokkuus ja kaiken merkityksellisyys, joka leimaa nykyajan elämää ja kirjoja.

Augoston tavoite päästä kotikylään on tarinan taustalla koko ajan. Tarinassa viisihenkinen fado-orkesteri on menossa Oportoon osallistuakseen kilpailuun ja mennäkseen sitten Ajudaan, Augoston ja Fernandon kotikylään. Lopuksi Augosto löytää vanhan rakkautensa Ajudosta ja ymmärtää totuuden isästäänkin.

Kirjan loppupuolella aloin pelkäämään, että tämä loppuu pian. Se on kai merkki hyvästä kirjasta.

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä (2002) Otava
Arvio: **** Loistava

15.9.2008

John Grisham: Päämies

Tätä vuotta ehtikin kulua yllättävän pitkään ennen kuin palasin vanhan Grisham-kokoelman pariin. En ole mitenkään ylpeä ko. kokoelmasta, mutta se on tarpeellinen. Tällaisina päivinä kun makaa flunssan kourissa kotona, ei todellakaan tarvita mitään vaikeaa. Kirja jonka on lukenut monta kertaa ja nähnyt elokuvanakin, on tarpeeksi helppo. Ei yllätyksiä, ei uusia asioita...

Kirjan juonihan on nerokas, joskin detaljeiltaan joskus vähän epäuskottava. Tällä lukukerralla kiinnitin erityistä huomiota huonoon suomennokseen. Tottakai sitä pitäisi verrata ensin alkuteokseen, mutta laitan nämä virheet nyt kuitenkin suomentajan piikkiin: ei kukaan 8-vuotias sanoisi "nyt en tajua" ja "iäkkäänpuoleinen naisihminen" oli seuraavassa kappaleessa "vanha harppu".

Muuten pidän kirjassa erityisesti kohtauksesta Mamma Loven kotona, jossa syödään valkosipulileipää, pinaattilasagnea ja persikkajäätelöä. Kyse taitaa olla Viisikko-ilmiöstä.

John Grisham: Päämies (The Client 1993) WSOY, suom. Irmeli Ruuska
Arvio: ** Varma

14.9.2008

Joel Haahtela: Elena

On hassua miten maailmassa on kirjoja ja kirjoja. Jopa jotkut huonot kirjat herättävät ajatuksia ja jäävät mieleen. Tämä kirja ei varsinaisesti ole huono, se on vain jotenkin liian "vaalea".

Luettuani tämän ja tuijoteltuani kirjan kantta tarpeeksi kauan, tulin vakuuttuneeksi että tämä ei ole ensimmäinen kerta kuin luin tätä kirjaa. Missään kohtaa juonta ei kuitenkaan tullut tunne, että olen jo lukenut tämän tai että tietäisin mitä seuraavaksi tapahtuu. Luulen että olen aloittanut tämän lukemisen joskus muutama vuosi sitten ja lopettanut kesken, koska mielenkiinto on vaan lopahtanut. Tällä kertaa vietin aikaani flunssassa ja nukuin aina välillä lukemisen lomassa. Ehkä juuri sellaiseen tämä onkin sopiva kirja: hidas, filosofinen ja yllätyksetön.

Kirjan päähenkilö näkee puistossa Elenan ja alkaa odottaa hänen näkemistään. Kesäksi Elena katoaa, mutta päähenkilö löytää hänet saarelta, pikkuhotellista, jossa hän on kerrossiivoojana. Kaupunkiin palattuaan päähenkilö valottaa vähän omaakin elämäänsä ja käy ilmi, että hän on kahdeksankymmenen. Elena on ilmeisesti melko nuori. Kirjan lopussa päähenkilö tapaa Elenan ja käy nopean keskustelun, joka käsittelee lähinna päähenkilön kuollutta vaimoa.

Kirja koostuu ultralyhyistä kappaleista, lyhyimmät ovat alle sivun mittaisia. Juuri noissa lyhyimmissä kappaleissa on muutama ajatus, jotka tuovat mieleen Paolo Coelhon tavan kirjoittaa. En siis tarkoita verrata tässä Haahtelaa ja Coelhoa, mutta suunta on molemmilla sama...

Tämä kirja on kuunneltavissa Kotilieden sivulla 31.10. asti.

Joel Haahtela: Elena (2003) Otava
Arvio: * Aika mitäänsanomaton

5.9.2008

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa

Siinä missä "Äidin pikku pyöveli" käsitteli äiti-lapsi -suhdetta, tämä käsittelee parisuhdetta. Tarinat ovat taas todella karmivia. Jotenkin kuitenkin se, että parisuhde on tietyllä tavalla itseaiheutettu, toisin kuin äiti-lapsi -suhde, tekee tarinoista pahempia.

Kitupiikki ja Kiittämättömät lapsemme olivat ehkä parhaita ja todellisimpia. Vanhemmat saattavat kuvitella kohtelevansa lapsia hyvin, mutta lasten elämä on yhtä helvettiä. Tarinassa lapset kostivat välinpitämättömyydellä, mikä oli vähintäänkin oikein. Vanhemmat eivät vaan ymmärtäneet sitäkään.

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa (On n´empêche pas un petit coeur d´aimer 2007) Gummerus, suom. Lotta Toivanen
Arvio: *** Vielä karmivampi kuin edellinen

4.9.2008

Henning Mankell: Kiinalainen

Kirjan alku ja ensimmäinen neljännes oli hyvä ja erittäin lupaava: 19 ruumista pienessä, talvisessa kylässä. Ilmaan nousi iso kysymys tapahtumien kulusta ja ennen kaikkea niiden syystä. Sitten jäädään pikkuhiljaa kauemmas poliisitutkinnasta ja aletaan seurata ihan muiden ihmisten toimia. Lopulta selviää, että tappojen syyt juontuvat 140 vuoden taakse Amerikkaan. Kaiken kukkuraksi poliisi pitää syyllisenä viatonta miestä ja oikeat syylliset tapetaan poliisin tietämättä.

Kirjassa käydään läpi Kiinan poliittista ja taloudellista tilannetta ihan liiankin kanssa. Jos tämä on olevinaan dekkari, niin ei tuollaista sivukaupalla jaksa. Toisaalta jos tämä on kannanotto Kiinan tilanteeseen niin tapot olivat vähän turhia.

En tiedä luenko näitä Mankelleita enää, jos trendi on tämä. Kaiken kukkuraksi tämä oli melkoinen tiiliskivi, tulee vähän le Carrén tuotanto mieleen: paksuja dekkareita, joissa politiikka on tärkeässä roolissa.

Henning Mankell: Kiinalainen (Kinesen 2008) Otava, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: ** Pitkäveteinen

31.8.2008

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Kirjan alku on kutkuttavan jännittävä. Istuin bussipysäkillä ja missasin kaksi bussia kun keskityin lukemiseen...

Larsson osaa kyllä pitää juonen koko ajan riittävän selkeänä seurata ja samalla niin monisäikeisenä, etä koko ajan nurkan takana odottaa yllätyksiä. Kirjan päähenkilö Mikael Blomkvist tuomitaan kirjan alussa vankeuteen ja sakkoihin perättömästä jutusta. Kirjan lopussa hän kirjoittaa paljon pahemman jutun samasta aiheesta. Väliin mahtuu kuitenkin Vangerin suvun salaisuuksien ratkominen.

Kirjan ehdottomasti paras henkilö on Lisbeth Salander: 24-vuotias tyttö, jolla on holhooja, koska häntä pidetään jälkeen jääneenä. Hän taitaa kuitenkin olla kaikkein terävin henkilö koko kirjassa. Onhan tässäkin hahmossa vikansa. Jotenkin se on vähän liian täydellinen rooliinsa, mutta kirjailija on pitänyt linjansa täydellisestä hahmosta hyvin. Varsinkin se lopun pehmoilu kuuluu niin kuvioon, että vähän ällöttää.

Tämän kirjan juoni tuo auttamatta mieleen Lisa Marklundin kirjat, onhan tapahtumapaikkana Tukholma ja sen lähiseutu ja päähenkilönä toimittaja. Samalla tavoin tämäkin kirja vangitsi minut lukemaan kuin Marklundit, mutta jollain tavalla tämä on merkittävämpi. Ensinnäkin koska tämä on pitempi ja Mikael Blomkvistia on helpompi ymmärtää kuin Annika Bengtzonin jatkuvia "vääriä" valintoja.

Taidan lukea tämän Millenium-sarjan muutkin kirjat. On toisaalta helpottavaa tietää, että koukkuun näihin ei voi jäädä, koska näitä ei tule lisää enää näiden kolmen jälkeen...

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor 2005) WSOY, suom. Marja Kyrö
Arvio: **** Tähtiä on niin monta kuin dekkari voi saada

21.8.2008

Sofi Oksanen: Puhdistus

En tiennyt etukäteen, että tämä on tärkeä kirja, mutta tämä on Tärkeä isolla T:llä. Tärkeä tämä on ensinnäkin sillä tapaa, että naisten hyväksikäytöstä ja alistamisesta ei koskaan kirjoiteta liikaa. Toinen tärkeä asia on Viron lähihistoria, joka on meillä suomalaisilla hävettävän huonosti hanskassa.

Viron historian pääpiirteet tiesin kyllä etukäteen, mutta sosialismin vaikutus yhteen ihmiseen ei historian kirjoista selvene. Kirjan toinen päähenkilö, Aliide, oli agentti, joka seurasi oman siskonsa toimia. Aliiden mieskin oli agentti, mutta Aliide ei tiennyt sitä.

Kirjassa seurataan Zaraa, Aliiden siskon Ingelin tyttären tytärtä, ja Aliidea vuonna 1992 ja toisaalla Aliiden nuoruutta 1930-luvulta lähtien. Kirjan päätös on kaunis: Aliide ampuu Zaran vainoajat ja varmistaa näin Zaran pääsyn Suomeen. Itse Aliide valmistautuu kuolemaan komeron lattian alle hautaamansa rakastettunsa viereen.

Suuri tragedia on se miten siskokset kääntyivät toisiaan vastaan. Ingel ei tosin tiennyt ennen karkoitustaan, että Aliide oli niin syvällä sosialistien pauloissa. Kirjassa on myös onneton rakkaustarina: Aliide on rakastanut siskonsa mieheen ja huolehtii hänestä tämän pakoillessa.

Hämmentävää oli Aliiden omavaraisuus: kaikki se säilöntä ja kuivaaminen piti varmasti perheen ruuassa myös neuvostoaikana. On jotenkin sääli, että nykyihmisiltä on kadonnut taito huolehtia itsestään sillä tavalla. Esimerkkinä tästä on Aliiden tytär Talvi, joka asuu Suomessa.

Sofi Oksanen: Puhdistus (2008) WSOY
Arvio: **** Tosi hyvä

19.8.2008

Pierre Boulle: Herrasmiehen ammatti

Tämä oli viimeinen tarjolla olevista Boullen suomennetuista kirjoista. Tämäkin oli hukattu Pasilan kirjavarastoon.

Kirjassa seikkailee ranskalainen, herra Cousin, myöhemmin nimellä Arvers, joka on pahasti narsistinen. Hän lähtee sotaan pönkittääkseen omaa sankarirooliaan ja pakenee lopulta Englantiin, josta hänet lähetetään peitetehtävässä takaisin Ranskaan. Siellä gestapo saa kiinni Cousinin ja ja hänen ystävänsä Morvanin. Jompi kumpi heistä kavaltaa muut ystävänsä, Morvan saa surmansa ja Cousin pakenee takaisin Englantiin. Cousin lähetetään kuitenkin takaisin vakoilutehtäviin Morvanin siskon kanssa, joka on vakuuttunut, että Cousin oli kavaltaja, ei Morvan. Lopulta sisko todistaa väittämänsä ja tappaa Cousinin äitinsä avustuksella.

Koko monimutkaista ruljanssia pyörittää Englannista käsin tohtori Fog apunaan tohtori Austin. Kyseessä oli vain tohtori Fogin järjestämä "ihmiskoe".

Kaikissa näissä neljässä Boullen kirjassa on vahva vastakkainasettelun teema (Kwai: eurooppalaiset - kiinalaiset, Mitali: eurooppalaiset - kiinalaiset, Apinoiden planeetta: ihmiset - apinat). Tässä kirjassa tuo teema oli ehkä manipuloijat - manipuloitavat, Cousinkin kuuluu ensin ensimmäiseen ryhmään, mutta ajautuu sitten jälkimmäiseen. Samoin kävi Apinoiden planeetassa, jossa Merou on aluksi hallitsijarodun edustaja ennen kuin tajuaa kuuluvansa hallittaviin.

Voisin lukea Boullea lisää, mutta suomennettuna ei taida löytyä enempää.

Pierre Boulle: Herrasmiehen ammatti (Un métier de Seigneur 1960) Otava, suom. Anna Louhivuori
Arvio: *** Aikansa kuva

16.8.2008

Pierre Boulle: Mitalin toinen puoli

Tämä kirja edustaa samaa maailmaa Kwai-joen sillan kanssa, jossa britit ja ranskalaiset hallitsevat. On todellakin sääli että tätäkin piilotellaan Pasilan kirjavaraston syövereissä.

Kirja kertoo Malakassa sijaitsevasta kumipuuplantaasista, jota kiinalaiset partisaanit ahdistelevat. Yksi partisaaneista, nuori nainen Ling, jää eräässä iskussa muista jälkeen loukkannuttuaan ja plantaasin johtajan vaimo Pat ottaa hänet siipiensä suojaan. Pat uskoo, että hyvyydellä saavutetaan aina tuloksia. Ling jää vakoojaksi, mutta lopussa Ling karkaa plantaasin johtajan kanssa Ranskaan ja Pat jää partisaanien vangiksi.

Amerikkalainen Pat uskoo voivansa tehdä Lingistä samanlaisen länsimaisesti ajattelevan kuin on itse. Loppu kuitenkin paljastaa, että Ling oppi paljon muutakin "länsimaista" kuin uskon hyvyyteen.

Pierre Boulle: Mitalin toinen puoli (Les voies du salut 1958) Otava, suom. Anna Louhivuori
Arvio: *** Hyvä tarina

11.8.2008

Sinikka Nopola: Ei tehrä tästä ny numeroo

Oon tainnu lukee osan näistä jutuista jo ennen jostain, mutta aina ne jaksaa vaan naurattaa.

Parhaita on kyllä Eilan ja Rampen jutustelu ja sitten se alkupään sarja "Hämäläinen lapsuus" ja "Hämäläinen nuoruus". Ei kellään oo voinu olla sellanen lapsuus.

Se on vaan jotenki niin totta mitä se Nopola kirjottaa. Mää oon kuullu nin monta kertaa jonkun sanovan: "No mitä sää ny", "kyä mitään" ja "missä sie se o". Joku luulee viälä että nää on keksittyi juttui. Mää kyllä uskon, että nää jutut on totisinta totta.

Sinikka Nopola: Ei tehrä tästä ny numeroo (2003) Loisto
Arvio: *** Tosi hauskoi juttui

10.8.2008

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Tämä oli kyllä häkellyttävä kirja enkä enää yhtään ihmettele tämän suosiota.

Kirja kertoo kahdesta naisesta, jotka päätyvät olosuhteiden pakosta saman suutarin vaimoiksi. Kaiken sodan ja väkivallan keskelläkin naiset huolehtivat toisistaan ja lapsista. Lopuksi toinen heistä tappaa miehen ja antaa näin toiselle vapauden tulla onnelliseksi. Samalla tappaja kuitenkin valitsee itselleen kuolemantuomion.

Kirjan kehys on Afganistan 1960-luvulta tähän päivään. Kirja valottaa sodat joita Afganistanissa käytiin ja käydään edelleen ja näyttää niiden merkityksen ihmisen kannalta: neuvostoliittolaiset, mujahideen-sissit, taliban ja näennäinen vapautus, jonka jälkeen talibanien valta taas vahvistuu.

Kauneinta kirjassa on kuvaukset ihan tavallisesta arjesta: luonnosta, ruuasta. Kirjasta jää sellainen kuva, että Herat ja Kabul ovat kauniita, vihreitä kaupunkeja. Meillähän uutisissa näkyy vaan kuivaa hiekkaa ja kerrotaan kuolleista. Kirjan tapahtuma-ajat oli helppo ymmärtää ainakin loppupuolella, koska suurista tapahtumista oli kerrottu meilläkin: Bamiyanin buddhien tuhoaminen, USA:n hyökkäys.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa (A thousand splendid suns 2007) Otava, suom. Kristiina Savikurki
Arvio: **** Niin surullinen, niin surullinen, paitsi loppu

Pierre Boulle: Apinoiden planeetta

Tätä lukiessa piti koko ajan pitää mielessä, että tämä on se tarina joka innoitti elokuvan. Väkisinkin tulee välillä sellainen olo, että hei, tämähän on jo nähty siinä elokuvassa. Yritin ja yritän koko ajan ajatella tätä teosta ilman elokuvaa, mutta vaikeaa se on. Itse asiassa en edes tiedä olenko koskaan nähnyt elokuvaa tai sen jatko-osia kokonaan. Muistan vain sellaisen kohdan, josta hiekasta paljastuu vapaudenpatsaan pää ja se todistaa Maasta tulleille ihmisille, että itse asiassa he ovatkin omalla planeetallaan, mutta myöhäisemmässä ajassa. Tätä kohtaa odotin koko kirjan ajan, mutta sitä ei tullut. Se ei tainnut siis olla Boullen tarinasta alkuunkaan.

Kirjassa 3 ranskalaista miestä ja simpanssi lähtevät kaukaiselle planeetalle ja huomaavat, että sitä hallitsevat apinat. Ihmiset ovat taantuneet eläimiksi. Yksi miehistä kuolee heti alun ihmisjahdissa, toinen joutuu häkkiin ja taantuu eläimen tasolle ja kolmas joutuu myös häkkiin, jossa vakuuttaa pian hoitajansa älykkyydestään ja pääsee vapaaksi. Lopussa kuitenkin hän palaa perheensä kanssa Maahan huomatakseen, että sekin on apinoiden vallassa.

Oivallus siitä, että vaikka apinat hallitsevatkin planeettaa, he eivät ole oikeastaan kehittäneet mitään, vaan oppineet kaiken matkimalla ihmisiä, on hieno. Näinhän voisi melkein vaikka käydä!

Tästä kirjasta jää se käsitys, että kaukainen planeetta ei ole Maa, mutta Maakin on apinoiden valtaama...

Pierre Boulle: Apinoiden planeetta (La planète des singles, 1963) Like, suom. Outi Nyytäjä
Arvio: **** Oivaltava

3.8.2008

Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina

Tämä kirja oli niin lyhyt että se oli melkein pelkkä vihko.

Kirja kertoo Tytöstä, joka elää kylässä, jossa on enää vain viisi asukasta. Unissa esiintyvä poro houkuttelee Tyttöä lähtemään kaupunkiin. Kylässä ollaan omavaraisia ja enimmäkseen kaikki vain ryyppää paitsi Tyttö.

Hassua kirjassa on se, että huolimatta lyhyydestään, se herättää ajatuksia lähtemisestä, jäämisestä, omaisten ja eläinten hylkäämisestä, oman elämänsä hukkaan heittämistä ja päämääristä. Kirjan lopussa Tyttö lähtee kaupunkiin ja kaikki muutkin ovat joko lähteneet tai lähtevät perässä.

Kirjassa oli muutamia epäjohdonmukaisuuksia omavaraisuuden suhteen: mistä jauhot ja puurohiutaleet tulivat vaikka viljaa ei viljelty. Tällaiset asiat ovat kuitenkin niin toissijaisia tämän tyyppisessä kirjassa etten antanut itseni häiriintyä niistä.

Tämän perusteella voisin kyllä lukea Haurun muitakin kirjoja.

Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina (2008) Like
Arvio: *** Hauska idea, loppu vähän lattea

2.8.2008

Jarkko Sipilä: Koukku

Kirjassa seikkailee rikoskonstaapeli Raivio, joka kirjan alussa huomaa poliisin mädännäisyyden ja lopussa muuttuu itsekin pahaksi poliisiksi, vaikkei nyt niin kovin pahaksi.

Kirjan alussa juoppo tappaa poliisin, kaksi miestä karkaa vankilasta ja älyttömän monimutkaisen juonen toteutus aloitetaan. Lopuksi selviää, että kyseessä onkin venäläisten tarve lopettaa tehtaita Venäjällä salaa kommunisteilta eikä mikään rahanhimoisen pikkurikollisen keksintö. Kaiken kaikkiaan juoni rakennetaan aivan liian hitaasti ja sitten yhtäkkiä paljastetaan täysin absurdi ja mieletön loppu. Tarina olisi voinut edetä tasaisemminkin ja jo suunnilleen puolesta välistä olisi voinut alkaa kertoa lukijalle, että tässä olikin kyse jostain ihan muusta.

Vankikarkurit valtaavat yhden Kuivasaaren rannikkotykin ja uhkaavat ampua sillä Helsinkiin. Samanlainen juonenkäänne oli Raid-elokuvassa, paitsi että siinä ammuttiin merelle päin. Onkohan elokuvan käsikirjoittajat ottaneet ideansa tästä...

Kappaleessa 20 on virhe. Siinä väitetään, että sukellettaessa happilaitteella, joka kierrättää happea suljetussa järjestelmässä, hiilimonoksidi poistetaan filtterillä. Käsittääkseni kuitenkin hiilidioksidi poistetaan.

Jarkko Sipilä: Koukku (1996) book studio
Arvio: ** Liian monimutkainen ja suurisuuntainen juoni

1.8.2008

James Lee Burke: Taivaan vangit

Otin tämän kirjan käteen ihan vahingossa ja luin tämänkin kun muuta ei tarjolla ollut. Kotona olisi saattanut jäädä lukematta.

Kirjan minä-kertoja Dave Robicheaux näkee vaimonsa kanssa kun lentokone syöksyy mereen. Dave sukeltaa hylkyyn ja pelastaa sieltä pienen tytön, jonka äiti on kuollut onnettomuudessa. He ottavat salaa tytön luokseen. Lentokoneen alasampuminen liittyy kuitenkin huumeisiin ja pian Dave on korviaan myöten mukana jutussa. Hänen vaimonsa tapetaan varoitukseksi ja lopulta Dave liittyy takaisin poliisiin päästäkseen jahtaamaan rikollisia. Loppuun mennessä kaikki pahikset ovat kuolleita tai kiinni ja Dave ja tyttö voivat elää elämänsä loppuun asti onnellisena... Plääh!

Tämä kirja oli suorastaan huono: tarina oli sellasta lässynlässyä ja päähenkilön alkoholiongelman käsittely osoitti "munattomuutta". Pahinta oli kuitenkin tytön, Alafairin kohtalo. Lasta heiteltiin ja pompoteltiin paikasta toiseen ja ihmiseltä toiselle aina sen mukaan kun Dave ryyppäsi.

James Lee Burke: Taivaan vangit (Heaven's Prisoners 1988) Like, suom. Arto Leivo
Arvio: * Typerä

Niall Griffiths: Lampaanköyrijä

En olisi varmaan koskaan itse lainannut tätä kirjastosta, mutta kun muuta lukemista ei tarjolla ollut niin luin tämänkin.

Kirja kertoo Ianto-nimisen pojan lapsuudesta ja teoista. Ianto on mummonsa kasvattama, jälkeen jäänyt poika, josta kasvaa narkkaava nuorisorikollinen. Ianto ei varsinaisesti ole paha, mutta lapsuuden traumat eivät jätä häntä rauhaan. Lopussa hän tulee ainoiden ystäviensä tappamaksi.

Kirjan kerrontatapa on ärsyttävää. Nämä hänen ystävänsä juttelevat keskenään Iantosta ja käyvät läpi Ianton elämää melko kronologisesti. Välillä tulee pieni kohtaus Ianton lapsuudesta, sellainen jonka ainoastaan hän itse voi tietää. Koko ajan viitataan samoihin asioihin, jota ratkeavat kirjan lopussa ja lukija tietää ratkaisun olevan tulossa.

Kirjan kieli on kamalaa. Voi olla että walesilainen "lampaanköyrijä" puhuu tuolla tavalla, mutta suomennettuna se ei enää oikein toimi. Vaikeaa se on kuitenkin varmasti ollut suomentaa ja melko toimivaa tekstiä Konttinen on aikaan saanut.

Kirjassa ei köyritä lampaita vaan "lampaanköyrijä" on haukkumasana walesilaiselle maajussille.

Niall Griffiths: Lampaanköyrijä (Sheepshagger 2001) Like, suom. Moog Konttinen
Arvio: ** Karmivaa kieltä

Seppo Jokinen: Koskinen ja kreikkalainen kolmio

Olen monta kertaa lukenut arvosteluja näistä Jokisen dekkareista. Arvostelut ovat olleet pääsääntöisesti hyviä, joten ajattelin minäkin sitten lukea yhden.

Kirjassa Koskinen ei olekaan Tampereella vaan Rhodoksella ja hän on enemmänkin epäilty kuin poliisi. Ystävänsä kanssa he yrittävät vapautua näistä murha-epäilyistä ja lopuksi paljastuu koko monimutkainen kosto-huume-kuvio ja yksi paha poliisikin Rhodokselta löytyy.

Kirja on kertakaikkiaan tylsä ja ennalta-arvattava. Jos olisin lukenut tätä kotona enkä kesälomamatkalla niin luultavasti tämä olisi jäänyt kesken.

Seppo Jokinen: Koskinen ja kreikkalainen kolmio (2000) Karisto
Arvio: * Aika mitäänsanomaton

23.7.2008

Sujata Massey: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus

Olen lukenut muita Shimura-kirjoja aikaisemmin ja oli valaisevaa lukea tämä ensimmäinen kirja, jonka tapahtumiin niin usein viitataan seuraavissa kirjoissa. Erityisesti tähän asti salaperäisen Hugh Glendinningin rooli selviää paremmin.

Tyyliltään Shimurat muistuttavat ehkä eniten Mma Ramotswea, jos otetaan huomioon kirjat joita itse olen lukenut. Mma Ramotswet ovat kuitenkin iloisia, positiivisia, aurinkoisia ja viattomia. Shimurat ovat vastakohta kaikella tuolle positiivisuudelle. Ympäristönä Tokio ja Japani on kuvattu kaikesta zen-mäisyydestään huolimatta synkkänä, tummana, sateisena ja likaisena. Ihmiset ovat päällepäin hyviä, mutta mätiä sisältä, toisinpäin kuin Mma Ramotsweissa.

Yksi asia on kuitenkin samoin kuin Mma Ramotswen kohdalla. Lähes kaikki tietoni japanilaisesta kulttuurista perustuvat englantilais-amerikkalaisen kirjailijan luomaan maailmaan, jota kutsutaan Japaniksi. Eli luulen tietäväni monta asiaa Japanista, mutta minulla ei ole paljonkaan keinoja tietää ovatko asiat totta vai ei. Hämmentävää!

Sujata Massey: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus (The salaryman's wife 1997) Loisto, suom. Titta Leppämäki
Arvio: * Kannattaa jättää lukematta

20.7.2008

H.G. Wells: Kun nukkuja herää

Oli hämmentävää huomata, että tämä kirja on kirjoitettu jo 109 vuotta sitten ja suomennettu ensimmäisen kerran jo 1907 (Jalmari Finne). Yli sata vuotta sitten siis visioitiin jo tulevaisuudesta tieteiskirjoilla ja joku katsoi aiheelliseksi kääntää tämän kirjan suomeksi jo ennen kuin esimerkiksi kansakoulu oli pakollinen joka iikalle Suonessa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2100. Kirjan kirjoittamisaikana se oli hamassa tulevaisuudessa 200 vuoden päässä. Meille uusille lukijoille tapahtumat sijoittuvat enää 92 vuoden päähän. Monet asiat on visioitu ihan pieleen, mutta samalla monet pienet asiat ovat niin totta, niin totta. Yhtenä esimerkkinä tästä ovat "tuulimoottorit", joita nykyisenkin ilmastonmuutoksen aikana tuntuu "kasvavan" joka paikkaan. Televisio ja radio tuntuvat nykyisin itsestään selviltä, mutta kirjan kirjoitusaikana radiokin oli vasta kehittelyn asteella. Silti kirjassa on jo televisio.

Kirjan päähenkilö, "nukkuja", nukahtaa vuonna 1897 ja herää vuonna 2100. Hänen omaisuutensa on sinä aikana karttunut niin että hän käytännössä omistaa koko maailman. Maailmaa kuitenkin hallitsee "neuvosto" nukkujan nimissä. Neuvosto ei luonnollisestikaan ilahdu nukkujan heräämisestä. Neuvosto tuhotaan ja valtaan nousee Ostrog joka aluksi hallitsee nukkujan nimissä, mutta käy ilmi että hallinto ei paljoa poikkea neuvoston vallasta. Lopussa kuitenkin nukkuja, jota kutsutaan tässä vaiheessa "valtiaaksi", pelastaa kansan Ostrogilta sankarillisesti, mutta tuhoutuu itse.

Nukkujan vankeusaikana kuvataan huonetta, jossa häntä pidetään: "keskellä (huonetta) oli pitkänomainen aukko, eräänlainen savupiippu, jossa näytti pyörivän leveitä lapoja ilmeisenä tarkoituksena ilman johtaminen ylöspäin. ... Niiden välistä saattoi hetkittäin erottaa taivaan." Kaiken maailman tieteis- ja avaruuselokuvissa on nykyään kohta, jossa seinässä tai katossa on monta metriä halkaisijaltaan oleva propelli, joka pyörii hiljakseen ja jonka läpi valo suodattuu kuvattuun tilaan.

Kirjan maailma oli hämmentävän tuttu enkä voinut hetkeksikään unohtaa että se oli kirjoitettu jo yli sata vuotta sitten.

H.G. Wells: Kun nukkuja herää (When the Sleeper Wakes 1899) Desura, suom. Tero Valkonen
Arvio: **** Merkillisen todellinen tulevaisuuden arvaus

17.7.2008

Henning Mankell: Kadonneiden miesten metsä

Tässä kirjassa Mankell kirjoittaa sitä tarinaa, josta Kurt Wallander myöhemmissä Mankellin kirjoissa aina haaveilee. Poislähtemistä, kaiken jättämistä.

Kirjassa neljä miestä ajautuu kadonneeseen työsiirtolaan puoli-vahingossa, hiukan artopaasilinnamaisesti. Kaikilla on syy lähteä kotoa pois. Siirtolassa sitten mietitään ruotsalaisen yhteiskunnan tilaa, jonka ongelmat ovat melko samanlaisia kuin nyt 30 vuotta myöhemminkin.

Loppuratkaisu oli vähän kökkö, mutta olisi hauska kuulla mitä Rubiini sanoo Esmereldasta ja Junosta

Henning Mankell: Kadonneiden miesten metsä (Fångvårdskolonin som försvann 1979) Loisto, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: *** Hyvä jopa Mankellin mittapuulla, vähän lyhyt vaan

Jarkko Sipilä: Kulmapubin koktaili

Tämä oli mielenkiintoinen kokoelma. Olin lukenut ainakin tarinan "Perässäroikkuja" jostain toisesta kokoelmasta jo aikaisemmin. Ei tarinan arvo siitä paljoa kuitenkaan vähentynyt vaikka tiesinkin etukäteen mitä tapahtuu.

Jotkut tarinat olivat vähän liiankin nokkelia ("Kuponki", "Raymond", "Torpedo Vatanen", "Venkula"). "Pitkävetotuomaritkin" kuuluu noihin nokkeliin, mutta oli kyllä aika hyvä tarina ennakoimaan mitä myöhemmin tapahtui pesäpallossa ja jalkapallossakin.

"Oikeusmurhassa" on ehkä jopa filosofinen ajatus siitä, miten tuomioita voi antaa varman päälle. "Partio 388" oli hauska ja osoitti että joskus poliisikin mokaa ja se voi johtaa hauskaankin lopputulokseen.

Jarkko Sipilä: Kulmapubin koktaili (1998) Loisto
Arvio: ** Hyviä tarinoita

15.7.2008

Pierre Boulle: Kwai-joen silta

Olen nähnyt tästä kirjasta tehdyn elokuvan joskus lapsena ja siitäkin muistin lähinnä vihellyksen melodian. Aika puhtaalta pöydältä siis lähdettiin.

Kirja on melkoista eurooppalaisen ja brittiläisen kyvykkyyden korostamista. Japanilaiset ja korealaiset kuvataan kategorisesti tyhmiksi. Olisi helpompi ymmärtää tätä ylistystä jos kirjailija olisi itsekin britti.

Juoni on hyvä, mutta loppuratkaisu väärä. Toivoin loppuun asti että silta saadaan valmiiksi ja räjäytetään ensimmäisen junan tullessa. Eversti Nicholson nielaisisi sillan tuhoamisen koska se on sodan kulun kannalta edullisempaa briteille. Mutta ei, silta jää nököttämään ehjänä ja siistinä kirjan loppumisenkin yli ja lukijalle jää kuva etä siellä se nököttää edelleen...

Pierre Boulle: Kwai-joen silta (Le pont de la rivière Kwai 1952) Otava, suom. Anna Louhivuori
Arvio: *** Väärä loppuratkaisu

Jarkko Sipilä: Todennäköisin syin

Juuri luettuun Harjunpäähän verratuna tässä keskitytään poliisin arkipäivän sijaan yhteen tutkintaan. Kari Takamäki on päähenkilönä paljon etäisempi kuin Harjunpää.

Kirjan maailmassa on hauskoja lainoja Harri Nykäseltä: selvin viittaus on Takamäen juttelu Ariel Kafkan kanssa joka on Nykäsen luoma hahmo. Toinen yhteneväisyys on Takamäen nimi: Raid-kirjoissahan oli myös Takamäki, mutta roiston roolissa.

Olin yllättynyt, että suomalaisista poliiseista kertovassa kirjassa on Suhosen kaltainen hahmo, joka hoitaa tutkintaa hiukan harmaalla alueella. Kyse ei ole mistään "Shield - lain varjolla" -tyyppisestä oman edun tavoittelusta vaan rikosten ratkaiseminen on perimmäinen päämäärä.

Juoni oli tosi heppoinen, loppukohtauksenkin arvasi jo monta sivua ennen.

Kaikkein hämmentävintä on, että kirjan takakanteen on otettu arvostelulauseet niinkin merkittävistä kirjallisuuslehdistä kuin Kodin Kuvalehti ja Länsiväylä... Se ei taida kuitenkaan olla Sipilän vaan kustantajan vika.

Jarkko Sipilä: Todennäköisin syin (2004) Loisto
Arvio: ** Ihan OK dekkari

9.7.2008

Markus Nummi: Kadonnut Pariisi

Olen jälleen kerran sanaton. Kirjan juoni menee niin, etä ensin väitetään että Pariisi on kadonnut, sitten se hyväksytään tosiasiaksi ja kolmanneksi tutkitaan mihin se on joutunut.

Kehyskertomuksena on muutama suomalainen ja heidän elämänsä. Pariisin arvoituksen tutkiminen yhdistää heitä ja ajaa heitä erilleen.

Kirjassa on sekopäisiä teorioita, joista tulee mieleen lähinnä Arto Paasilinna. Kirja ei kuitenkan ole mikään paasilinnamainen hulvaton veijaritarina vaan ihmiset jäävät kaikkein ohuimmiksi juonen osiksi. Taustatarinat arkistohistoriasta ovat hauskoja ja tuovat kirjaan tieteellisemmän tunnun.

Loppuratkaisuna todetaan, että Pariisi ei ole kadonnut koska sitä ei oikeasti ole koskaan ollutkaan. Mahtava idea!

Markus Nummi: Kadonnut Pariisi (1994) Otava
Arvio: **** Mieletön tarina

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Joensuu kertoo tarinaa osana päähenkilönsä elämää eikä erillisenä juonena. Tässäkin kirjassa aloitetaan Harjunpään korkeanpaikan kammosta ja lopetetaan päähenkilörikollisten epätoivoiseen ammuskeluun poliiseja kohti. Rikolliset eivät siis suoranaisesti jää kiinni kirjan lopussa, mutta lukija voi tilanteesta päätellä, että näin kuitenkin käy.

Kirja on julkaistu 24 vuotta sitten, mutta sitä ei heti edes huomaa. Kännyköitä ei ole ja poliisit ajaa Ladalle, mutta muuten kaikki on niinkuin voisi olla nytkin.

Kirjassa käsitellään romaneja ja heidän suhdettaan "petskoihin" eli poliisiin. Kirjan perusteella voisi päätellä, että poliisi toimi todella rasistisesti vielä 80-luvulla. En tiedä, mutta ainakin toivoisin ettei poliisi suhtaudu enää mihinkään vähemmistöön tällä tavalla kuin tässä kirjassa.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset (1984) Otava
Arvio: **** Varmaa kamaa

1.7.2008

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

Olen vähän hämilläni, mutta on sanottava suoraan että en vaan tajunnut tätä kirjaa. Kirja on tyyliltään jotain mitä on vaikea hahmottaa, viimeaikaisista lukemisistani sitä voi verrata ainoastaan Jääskeläisen "Taivaalta pudonneseen eläintarhaan".

Kirjoissa, jotka sijoittuvat johonkin meille tuntemattomaan maailmaan, pitäisi olla edes jotain lainalaisuuksia. Tässä kirjassa tuntui että säännöt muuttuivat koko ajan. Ainoa ajatus joka todella jäi mieleen oli se, että menneisyydelle kaaos ei voi enää mitään. Se on siis ainoa pysyvä asia maailmassamme...

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat (White apples 2002) Loki-kirjat Oy, suom. Laura Lahdensuu
Arvio: * Mä en vaan ymmärtänyt

25.6.2008

Henning Mankell: Palomuuri

Tämä ei ollut ensimmäinen eikä toinen kerta kun luin tämän kirjan. Joka kerta se on kuitenkin yhtä jännittävä. Tällä kertaa kiinnostusta lisäsi myös se tosiasia, että olen lähdössä Ystadiin loppukesällä.

Mankellin tapa kertoa päähenkilönsä Kurt Wallanderin elämästä on ihana. Rikostutkinnassa tehdään joskus vaikeita valintoja ja suoranaisia virheitäkin, mutta se juuri tekee Wallanderistä inhimillisen. Toisaalta myös Wallanderin yksityiselämän linkittyminen tutkintaan on totta. Ei poliisitutkinta ole C.S.I.-mäistä, tosielämästä erillistä tutkintaa vaan siihen vaikuttaa aina jokaisen tutkijan yksityiselämä ja myös tutkijoiden keskinäiset suhteet.

Juoni oli varmasti uskottavampi kahdeksan vuotta sitten, mutta aihe on edelleen ajankohtainen. Yhteiskuntamme muuttuu koko ajan haavoittuvaisemmaksi lisääntyvän tietotekniikan myötä. Jonain päivänä joku keksii tehdä jotain todella vaikuttavaa internetin ja tietoturva-aukkojen kautta ja asiantuntijat toteavat jälkeenpäin vain, että tämä oli jo odotettavissa...

Henning Mankell: Palomuuri (Brandvägg 1998) Otava, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: **** Tosi jännä

16.6.2008

E. Annie Proulx: Laivauutisia

Olin taas etukäteen hiukan ennakkoluuloinen ja kirjan alkupuolen perusteella kuvittelin lukevani jotain johnirvingmäistä sekoilua. Sekavan alun jälkeen tarina kuitenkin liikahti New Foundlandin saarten suuntaan ja alkoi selkeytyä.

Kirja on tarina Quoyle-nimisestä häviäjästä, joka jää yhtäkkiä leskeksi erittäin epäaviovaimomaisesti käyttäytyvästä Petalista ja huolehtimaan yksin kahdesta pienestä tyttärestä. Quoylen täti kuitenkin tulee ja vie koko poppoon mukaansa New Foundlandin saarelle vanhalle kotiseudulleen. Siellä Quoyle löytää oman paikkansa maailmasta ja loppu hyvin kaikki hyvin.

Vähän liiankin hyvin. Mielestäni kirja olisi kaivannut vähän enemmän särmää myös loppupuolelle. Loppu oli kuin eri kirjasta alkuun verrattuna.

Kirjan kuvaileva kerronta oli todella hienoa. Tässä muutama esimerkki: "Tert Cardin kurkku liikkui janoisesti ja hän otti uuden kulauksen, nosti narisevan käsivartensa ja viittoi kaksi sormea pystyssä", "Taivas oljenkeltainen kuin haavasta tihkuva märkä."

Sattumukset saarelle olivat mainioita. Paras tarina oli kun Nutbeem, Quoylen työkaveri, päätti muuttaa pois ja järjesti läksiäiset, asuntovaunussaan. Kun bileet olivat tarpeeksi pitkällä ja kaljaa oli mennyt tarpeeksi, joku Nutbeemin ystävä päätti estää hänen poislähtönsä ja upottaa Nutbeemin veneen. Vene tuhottiin kirveillä ja moottorisahalla. Parasta oli kuitenkin asian ratkaisu. Seuraavana päivä veneen upottajat katuivat kovasti ja yrittivät nostaa veneen. Vene kuitenkin katkesi kahtia ja ajelehti merelle. Nutbeem päätti jäädä saarelle.

E. Annie Proulx: Laivauutisia (The Shipping News 1993) Otava, suom. Marja Alopaeus
Arvio: **** Hienosti kerrottu tarina

7.6.2008

Kalle Päätalo: Viimeinen savotta

Olin todella ennakoluuloinen Päätaloa kohtaan ennen kuin tulin ajatelleeksi, että mihin nämä ennakkoluulot oikein perustan kun en ole koskaan yhtään kirjaa lukenut Päätalolta. Valitsin melkein umpimähkää yhden ja luin sitten tämän kirjan.

Alusta lähtien kertomus oli hyvä. Juoni oli juuri sillä tavalla simppeli, jota olen jo vähän kaipaillutkin. Kirjan kieli oli kuitenkin parasta. Kirjassa oli paljon sanoja, joita en aluksi tunnistanut ollenkaan, mutta joiden merkityksen opin ennen pitkää: humeeti, loosteri, elleskappi.

Kirja kertoo vanhasta tukkijätkästä, joka elää kortteerimiehenä, mutta joutuu lähtemään koska on emännän mielestä liian huonossa kunnossa. Vikke päättää, että kai sitä on sitten vaivaistaloon eli vanhainkotiin mentävä, mutta lähtee sieltä jo seuraavana päivänä kuolemaan Isolle hetteelle. Juonen lomassa käydään läpi Viken lapsuus huutolaispoikana ja pätkiä savotta-ajoilta.

Kalle Päätalo: Viimeinen savotta (1966) Gummerus
Arvio: **** Yksinkertaisesti vaan tosi hyvä

22.5.2008

Alexander McCall Smith: Botswanan iloiset rouvat, Mma Ramotswe tutkii

Maistoin juuri ensimmäisen kulaukseni Rooibos-teetä (Liptonin African Rooibos). Tosi hyvää. Suosittelen juoman rooibosta aina kun lukee Mma Ramotswea. Aion itsekin tehdä niin jatkossa.

Aloitin tämän viimeisen suomennetun Mma Ramotswen helpottuneena siitä että tämä on viimeinen vähään aikaan. Kävi kuitenkin niin että taidan vielä etsiä ne kaksi seuraavaa ja lukea ne englanniksi.

Tässä kirjassa moni asia saa päätöksensä: Charlien kiinnostus tyttöihin, Note Mokoti ja Mma Makutsin mieshuolet. Kirjan suomennokseksi olisi sopinut paremmin "Botswanan iloiset naiset" kuin "rouvat". Muita rouviahan ei ole kuin Mma Ramotswe paitsi ihan lopussa. Mma Makutsi kyseenalaistaa myös jatkuvan rooibosin litkimisen ja siirtyy tavalliseen teehen. Pian hän palaa kuitenkin takaisin rooibosiin.

Kankaanpää suomentaa kyllä ihan miten sattuu. Pahinta oli "lihosivat" lihoa-verbin monikon 3. persoonan imperfektinä. Kankaanpää taitaa olla varsinais-suomalainen...

Alexander McCall Smith: Botswanan iloiset rouvat, Mma Ramotswe tutkii (In the Company of Cheerful Ladies 2004) Otava, suom. Jaakko Kankaanpää
Arvio: **** Paljon jännempi kuin edelliset

18.5.2008

Alexander McCall Smith: Elämän kirkas keskipäivä, Mma Ramotswe tutkii

Kirjailija jättää lukijoille mahdollisuuden lukea kirjat missä järjestyksessä tahansa, koska kertoo muutamat perusasiat joka kirjassa uudelleen ja uudelleen. Minä taas olen ihan itse tehnyt valinnan lukea kirjat järjestyksessä ja luen joka kirjassa Mma Makutsin yhdeksästäkymmenestäseitsemästä prosentista ja apupoikien loputtomasta kiinnostuksesta tyttöihin.

Tässä kirjassa Mma Ramotswe tutkii taas yhtä intohimokysymystä oikeiden etsivätehtävien sijaan. Kaiken kaikkiaan kirjan tunnelma on aurinkoinen ja korostaa Botswanaa vähän vähemmän kuin aikaisemmin. Kirjan lopussa Mma Potokwan "huijaa" J.L.B. Matekonin vihdoinkin naimisiin Mma Ramotswen kanssa.

Alexander McCall Smith: Elämän kirkas keskipäivä, Mma Ramotswe tutkii (The Full Cupboard of Life 2003) Otava, suom. Jaakko Kankaanpää
Arvio: ** Kiva, mutta ihan samanlainen kuin aikaisemmatkin

12.5.2008

Alexander McCall Smith: Kalaharin konekirjoituskoulu miehille, Mma Ramotswe tutkii

Tässä kirjassa on pääroolissa Mma Makutsin uusi yritys ja suhde. Gaboroneen on avattu myös kilpaileva etsivätoimisto. Mma Ramotswe ja Mma Makutsihan eivät ole oikein perinteisiä etsivä-juttuja enää hoitaneetkaan, enemmän sellaisia hientotunteisuutta vaativia selvittelyja ja järjestelyjä.

Tämä kirja oli suomennettu jotenkin eri tavalla kuin aikaisemmat. En tiedä tarkalleen mistä tunne johtui, mutta se vallitsi läpi koko kirjan. Kirjan ihan lopussa oli vielä melkoinen kömmähdys suomentajalta: "He kutsuivat molemmat korjaamon oppipojat ja näiden lisäksi myös Mma Potokwanin ja tämän aviomiehen, Mma Bokon, jonka toinen oppipoika haki Molepololosta, sekä herra Molefolen perheineen." Siis Mma Potokwanilla on aviomies. Hyvä, mutta miksi hän on Mma Boko? Eikös hänen pitäisi olla Rra Boko? En osaa setswanaa kovinkaan hyvin, mutta sen verran luulen tietäväni että Mma on nimitys naisesta (vrt. Madam) ja Rra miehestä (vrt. Sir).

Alexander McCall Smith: Kalaharin konekirjoituskoulu miehille, Mma Ramotswe tutkii (The Kalahari typing school for men 2002) Otava, suom. Jaakko Kankaanpää
Arvio: ** Vähän nämä jo toistaa itseään

Alexander McCall Smith: Siveysoppia kauniille tytöille, Mma Ramotswe tutkii

Mma Ramotswe on yksityisetsivä ja siksi häntä kai kutsutaan "Afrikan Neiti Marpleksi". Mielestäni nämä kirjat eivät ole ollenkaan dekkareita vaan pohdintoja afrikkalaisesta elämänmuodosta. Esim. ilmaus "perinteinen ruumiinrakenne" on paras synonyymi lihavalle, jonka olen kuullut.

Tässä kirjassa käsitellään masennusta ja kauniiden tyttöjen moraalia. Mma Makutsin omakin kauneus tulee esille pelkästään tyttöjä ajattelevien apupoikien puolelta. Mitään monimutkaisia rikoksia tai ongelmia ei ratkota, mutta jännitys pysyy yllä koko ajan. Etsivätoimisto muuttaa korjaamolle kulujen säästämiseksi.

Alexander McCall Smith: Siveysoppia kauniille tytöille, Mma Ramotswe tutkii (Morality for beautiful girls 2001) Otava, suom. Jaakko Kankaanpää
Arvio: *** Valoisa kirja

5.5.2008

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli

Tämä oli nopeasti luettava novellikokoelma. Kaikki tarinat kertovat aivan kipeistä äiti-tytär -suhteista joko äidin tai tyttären näkökulmasta.

Minuun suurimman vaikutuksen teki itse nimitarina. Siinä vammainen tyttö tajuaa, että äiti aikoo hylätä hänet ja hän tappaa äitinsä. Tarinan perusteella tytöllä varmastikin oli syynsä tekoonsa.

Toinen järkyttävä tarina on "Sanoin yksi". Nainen, joka ei halua lapsia, lupaa miehelleen yhden lapsen. Saatuaan kaksoset hän heittää toisen tielle. Vahingossa kyllä sen kiltimmän.

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (Insecte 2006) Gummerus, suom. Lotta Toivanen
Arvio: *** Karmiva

Javier Cercas: Valon nopeus

Ensimmäiset 50 sivua oli niin tylsiä että melkein lopetin jo kesken, mutta kun tarina pääsi vauhtiin, se oli nopeatempoinen.

En ole lukenut paljonkaan espanjalaista kirjallisuutta ja tämä oli kyllä mukava alku. Tarina kertoi loppujen lopuksi traumaattisesta Vietnamin sodan veteraanista ja aiheessa olisi ollut mahdollisuuksia vaikka minkälaisia kliseisiin, mutta ne vältettiin. Hieno kirja koskettavasta aiheesta, ihmisen traumasta.

Javier Cercas: Valon nopeus (La velocidad de la luz 2005) Bazar, suom. Satu Ekman
Arvio: **** Hämmentävä tapaus

28.4.2008

Alexander McCall Smith: Kirahvin kyyneleet, Mma Ramotswe tutkii

Turvallinen kirja. Afrikkalaista mietiskelyä ja kiireetöntä elämäntapaa.

Hiukan kirjassa häiritsi J.L.B. Matekonin kotiapulaisen tyhmyys. Se kai sopi kirjan juoneen paremmin. Molemmat pääjutut, kadonnut amerikkalainen ja vieraissa juokseva kotirouva, saivat hiukan erilaisen lopun kuin perinteinen dekkari olisi esittänyt.

Alexander McCall Smith: Kirahvin kyyneleet, Mma Ramotswe tutkii (Tears of the Giraffe 2000) Otava, suom. Jaakko Kankaanpää
Arvio: *** Taattua laatua

21.4.2008

Anne Tyler: Amerikan lapset

En kyllä osaa sanoa mistä näitä kirjoja oikein löydän, mutta tästäkään en tiennyt ennalta mitään. Tosi hyvä löytö!

Yksi kirjan teemoista oli ulkomaalaisen pikkutytön adoptio, niinkuin Lindstedtin "Sakset"-kirjassakin. Tässä kirjassa oli kuitenkin kaksi perhettä, jotka sattuivat saamaan lapsensa samalla lennolla ja sitä kautta he ystävystyivät. Toinen perheistä oli iranilainen ja se toi kirjaan ihania makuja ja tuoksuja. Ei siis kannata lukea nälkäisenä!

Jokainen luku käsitteli asioita kronologisesti eteenpäin, mutta eri ihmisten näkökulmasta. Se toimi hyvin.

Anne Tyler: Amerikan lapset (Digging to America 2006) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: **** Tosi hyvä tarina

20.4.2008

Margaret Atwood: Poikkeustila

Odotin tältä kirjalta paljon. Ensimmäinen pettymys oli että kirja olikin novellikokoelma. Toinen pettymys oli että osa novelleista kuitenkin liittyi toisiinsa. Liian epämääräistä minulle...

Alkupään novellit olivat hyviä ja koko juttu muuttui pliisummaksi loppua kohden. Monessa novelleissa oli hyviä hetken oivalluksia, mutta minulle ainakin oli liian rankkaa lukea tytöstä, joka kantaa kaiken vastuun perheessään ja jonka annetaan tehdä suunnattomia "virheitä" vain koska kukaan ei välitä.

Margaret Atwood: Poikkeustila (Moral Disorder 2006) Otava, suom. Kristiina Drews
Arvio: ** Odotukset taisi olla liian korkealla

13.4.2008

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1, Mma Ramotswe tutkii

On aika erikoista lukea taas maasta josta ei tiedä etukäteen käytännössä mitään, siis Botswanasta. Tämän kirjan jälkeen kaikki tietoni ko. maasta perustuvat dekkariin. Tämä on yleissivistyksen kannalta aika paha juttu. Mutta näin kävi jo Rei Shimuran ja Japaninkin kohdalla...

Kirja koostuu pienistä tarinoista, joita nivoo yhteen muutama laajempi tarina. Kirjan päähenkilö Mma Ramotswe on varsinainen selviytyjätyyppi. Jos hän jää jostain laittomasta kiinni niin sekin vain kääntyy parhain päin ja juttu ratkeaa nimenomaan kiinnijäämisen ansioista eikä siitä huolimatta.

Muutama ajatus kirjassa oli hyvinkin oivaltava. Brittien itseaiheuttama jatkuva kiire verrattuna rauhalliseen afrikkalaiseen elämäntapaan, jossa ei ole aikaa eikä edes varsinaista päämäärää.

Kirjan nimimaailma on ihana, parhaimpana esimerkkinä autokorjaamo "Tlokweng Road Speedy Motors".

Luulen, että luen näitä kirjoja lisääkin.

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1, Mma Ramotswe tutkii (The No 1 Ladies' Detective Agency 1998) Otava, suom. Jaakko Kankaanpää
Arvio: *** Melkonen nainen tuo Mma Ramotswe

Matti Rönkä: Tappajan näköinen mies

Kirja olisi varmasti ollut parempi lukukokemus, jos en olisi tiennyt että kirjoittaja on Yleisradion uutisten lukija. Jos olisin ko. kirjailija niin kirjoittaisin salanimellä ja jos olisin ko. kirjailijan kustantaja, jättäisin kirjoittamatta uutistenlukija-yksityiskohdan kirjan etuliepeeseen.

Päähenkilö on Suomessa toimiva, venäläis-suomalainen "asioiden hoitaja", Viktor Kärppä. Hiukan epämääräinen työnkuva ja ystäväpiiriin kuuluu hiukan epämääräisten tyyppien lisäksi myös poliiseja. Tarina toimii, mutta jotkut kehyskertomukset tuntuvat vähän liiankin sopivilta tilanteeseen. Toisaalta, jos on kerran kirjoittamassa kirjaa fiktiivisistä hahmoista, miksei keksisi sopivia yksityiskohtia.

Olen täysin varma, että en ole ennen lukenut Röngän kirjoja, mutta yksi kohta oli kummallisen tuttu. Päähenkilö Viktor ajelee pitkin lapsuus-kotikaupunkinsa Sortavalan katuja ja etsii tuttuja kasvoja. Sitten hän tajuaa että etsii väärän ikäisten ihmisten kasvoja. Kaikki hänen lapsuudentuttunsa ovat tietenkin jo keski-ikäisiä niin kuin Viktorkin. Tietysti tämä kokemus voi sattua monellekin ihmiselle, mutta luulen että kyse on tahattomasta plagioinnista. Vielä pitäisi muistaa, missä kirjassa tällainen kohta oli.

Matti Rönkä: Tappajan näköinen mies (2002) Gummerus
Arvio: ** Vähän pliisu

6.4.2008

Misha Defonseca: Susilapsi

Jos tarina olisi kerrottu tarinana ja mielikuvituksen tuotteena, se olisi ollut aika hyvä. Vain muutama kohta oli hiukan epäuskottava. Mutta kun tarina kerrottiin totena, se oli liian ristiriitainen ja epäjohdonmukainen. Helmikuussa 2008 kirjailija myönsi, ettei kirja ollut omaelämänkerrallinen.

Koko ajan lukiessani mietin mikä on totta ja mikä ei. Ilmeisesti kaikki on keksittyä juutalaisuudesta lähtien.

Wikipedia toteaa: "Kirja on kertomus, se on minun kertomukseni", kirjailija sanoo oikealla nimellään julkaistussa lausunnossa. "Se ei ole oikeaa todellisuutta vaan minun todellisuuttani. Välillä minun on vaikea erottaa todellisuutta ja omaa sisäistä maailmaani."

Niinpä niin. Kirjoitan nyt arvioni kuin alusta alkaen fiktiivisestä kertomuksesta.

Kirjan juonessa oli useita ristiriitoja. Mikseivät isoisä ja Märthe ottaneet Mishkeä "Santarmin" kynsistä kotiinsa? Jos isoisä kerran tunsi Mishken äidin, niin miksei hän Mishken palattua kertonut äidin nimeä ja taustoja?

Susijaksot olivat erittäin epäuskottavia. En usko että ihmislapsi noin vain pääsee susilauman jäseneksi niin halutessaan tai edes tutustuu susiin.

Misha Defonseca: Susilapsi (Survivre avec les loups 2004) Otava, suom. Heli Kalliolevo
Arvio: ** Hyvä tarina, mutta taustat pilaavat tunnelman

2.4.2008

Harri Nykänen: Valhe

Kirjan juoni oli tosi moni-ulotteinen eikä rauhallisen alun jälkeen olisi voinut kuvitella mihin lopussa päädytään.

Päähenkilö ei ollut järin uskottava hahmo, mutta Mannerin ajatuksenjuoksua oli helppo seurata. Vähän hölmö se taisi kyllä olla kun ei heti tajunnut, että vanhaherra Rajakoski oli jotain muuta kuin esitti.

Hyvä dekkari, parempi kuin Nykäsen Arielit, muttei tietysti lähelläkään Raidin tasoa ;-)

Harri Nykänen: Valhe (2007) WSOY
Arvio: *** Luin koko kirjan yhdeltä istumalta!

29.3.2008

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Tarina on hyvä. Päähenkilöksi on hyvä valita "kirjahullu", silloin kaikkien muiden kirjahullujen on helppo samaistua päähenkilöön. Suorastaan ovela valinta!

Kirjassa viitataan moneen kertaan Kotiopettajattaren romaaniin ja Humisevaan harjuun. Kirjan juoni on yhtä kliseinen ja ennalta-arvattava kuin Brontëillakin. Mutta, mutta. Brontët kirjoittivat kirjansa yli 150 vuotta aikaisemmin kuin Setterfield ja olivat luomassa niitä kliseitä, joita Setterfield nyt käyttää.

Tämän kirjan juonen rakenne on liian klassinen ollakseen hyvä. Ja vielä kun loppukin on onnellinen, niin mikä oikein voisi olla ällömpää!

Lisäksi silmään pisti muutama ristiriita: ensin sanotaan, että kaikissa huoneissa on kokolattiamatto ja seuraavassa luvussa kirjaston lattia onkin puuta. Toinen virhe on isompi: George Angelfield tuijotteli kuuta monta kuukautta kirjastohuoneen leposohvalla vaimonsa kuoleman jälkeen. Melkoinen kuutamo!

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus (The Thirteenth Tale 2006) Tammi, suom. Salme Moksunen
Arvio: *** Vangitseva, mutta liian uskollinen tyylilleen

26.3.2008

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha

Tämä kirja on novellikokoelma pitkältä ajalta: ensimmäiset tekstit lienee kirjoitettu jo 1996. Tarinat edustavat minulle täysin uutta tyylilajia: reaalifantasiaa. Kokoelma on mielestäni hyvin epätasainen, mutta parhaimmat tarinat ansaitsevat täydet pisteet. Jo pelkkä esipuhekin on vaikuttava.

"Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1" oli alussa erittäin tavanomainen kertomus, mutta muuttui koko ajan loppua kohti mahdottomammaksi ja loppuratkaisu oli jälleen yllättävä, mutta yksinkertainen.

"Missä junat kääntyvät" oli kaikista tarinoista vaikuttavin. On täysin looginen ajatus, että jossain on paikka, jossa junat kääntyvät, koska niitä menee radalla aina molempiin suuntiin. Järki kuitenkin kertoo, että on järjestelyratapihoja ja vaikka ties mitä sitä varten. Olisi silti kiehtovaa nähdä kun juna nousee pois raiteiltaan kääntyäkseen.

"Alla pinnan Toiseus piilee" kertoo ajasta jolloin olemme täysin vieraantuneet luonnosta. Sitä jopa kutsutaan "Toiseudeksi". Ei ko. sanat kyllä taida ihan synonyymejä olla, edes tässä kirjassa, mutta tarkoitukseni selvinnee siitä. Oivaltava tarina!

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha (2008) Atena
Arvio: ***** Pakko lukea

16.3.2008

Yann Martel: Piin elämä

En tiennyt etukäteen kirjasta yhtään mitään. Olikin siis yllätys, kun jossain haaksirikkoisen selviytymistarinan vaiheessa tajusin kyseessä olevan aika absurdi kirja.

Juoni oli hieno ja oivaltava ja lopussa esitetty toinen vaihtoehto tarinalle oli hieno idea. Kaikkein hienointa oli kuitenkin se että nuo tarinat kietoutuivatkin toisiinsa. Oliko Pii itse kuitenkin Richard Parker?

Tarina lihansyöjäsaaresta ja nelisormimangusteista oli niin vaikuttava että se ryömi jopa uniini asti.

Pari käännös-asiaa jäi kuitenkin vaivaamaan. Jos alkuteoksessa on jonkinlainen sanaleikki niin mielestäni niitä ei saisi kääntää. Ne voi korkeintaan selittää. Esimerkkinä Piin sokeana ja houreissaan esittämä sanaleikki keksi-keksintö. Haluaisin todellakin tietää mitä se oli englanniksi.

Kirjassa oli myös ainakin yksi ristiriita: ennen saarelle joutumistaan Piin kaikki tavarat, myös huovat, olivat hiutuneet riekaleiksi, kuitenkin mennessään saarelle nukkumaan hän ottaa pari huopaa veneestä mukaansa.

Yann Martel: Piin elämä (Life of Pi 2001) Tammi, suom. Helene Bützow
Arvio: **** Erittäin jännittävä

10.3.2008

John Le Carré: Pakanalaulu

Luin kirjan puoleen väliin asti englanniksi ja loput suomeksi. En usko että kirja siitä paljon kärsi.

Le Carrén "Uskollinen puutarhuri" oli aidosti hyvä kirja, mutta "Pakanalaulun" kaltaista tuhoon tuomittua toilailua vihaan. Tulee ihan kamala olo, kun jo ennalta näkee että päin honkia mennään. Siksi onkin ihan oikein että päähenkilö, Salvo, joutui kirjan lopuksi vankilaan.

John Le Carré: Pakanalaulu (The mission song 2006) Tammi, suom. Erkki Jukarainen
Arvio: * Pään seinään hakkaamista koko kirja!

Paulo Coelho: Portobellon noita

Tarina oli kiehtova ja kerronnan tapa piti jännityksen yllä loppuun asti. Romaanina juoni toimi vaikka olikin aika kevyt, mutta jos siitä pitäisi lähteä etsimään jotain syvällisempää niin sen suhteen olen kriittisempi: asiat oli sanottu liian suoraan eikä lukijalle jätetty tarpeeksi pureskeltavaa.

Coelhon luoma maailma on jotenkin ihanan yksinkertainen: Athena alkaa opiskella kalligrafiaa ja käy tapaamassa joka päivä opettajaansa autiomaassa. Ei huolta työpaikasta tai toimeentulosta. Olisipa oikeakin elämä joskus sellaista!

Paulo Coelho: Portobellon noita (A bruxa de Portobello 2006) Bazar, suom. Sanna Pernu
Arvio: ** Liian alleviivaava

25.2.2008

John Grisham: Syytön

Kirja poikkeaa perinteisestä Grishamista aika paljon. Kirja on kertomus, jossa on tosi vähän dialogia. Toisaalta jos kirjoittaa todellisista tapahtumista, niin mistä sitä dialogia sitten löytyisi.

Kirja kertoo karmivia asioita poliisin virheistä, piittaamattomuudesta ja suoranaisesta tyhmyydestä. Jos kirjan poliisit olisivat edes olleet tahallaan ristiretkellä tuomittuja kohtaan, niin jollain sairaalla tavalla siinä olisi ollut järkeä. Helposti käy niin että linnatuomion saaminen jollekin on tärkeää vaaleilla valitulle virkamiehellä (syyttäjä, seriffi?), silläkin uhalla että ihan väärät miehet tuomitaan.

Grishamin viaksi voisin kuitenkin laskea liiallisen poliisin ja syyttäjän virheiden alleviivaamisen. Kyllä lukija ymmärtää itsekin kun virheitä tehtiin ilman sen suurempaa osoitteluakin...

Suomentaja oli kyllä keksinyt melkosia kukkasia välillä. Koulu, lukio, yliopisto: onhan se suo, mutta johdonmukaisuuskin riittäisi.

John Grisham: Syytön (The Innocent Man: Murder and Injustice in a Small Town 2006) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: **** Karmiva

17.2.2008

Laura Lindstedt: Sakset: triptyykki

Hämmentävä kirja äitiydestä, joka on lähtökohdiltaan hiukan erilainen. Olen jotenkin sanaton kirjan jäljiltä: miten paljon pikkuinen Hilja-tyttö vaikutti äitinsä tahalliseen tai tahattomaan ratkaisuun.

Lindstedtin tapa kirjoittaa on kyllä hieno. Tapa kuvailla ihan arkisetkin asiat tavalla, joka tekee niistä jotenkin "arvokkaita".

Laura Lindstedt: Sakset: triptyykki (2007) Teos
Arvio: *** Hämmentävä mutta lukemisen arvoinen

13.2.2008

Juha Itkonen: Kohti

Kirja kertoo muutamasta päivästä yhden "perheen" elämässä. Hahmoista isä, Tapani Ansas, ministeri, on helppo kuvitella: muistutti yllättävän paljon nykyistä ulkoministeriä. Tytär, Julia, taas on vaikempi tapaus, mutta kai monet 80-luvun lapset ovat Julian kaltaisia taivaanrannan maalareita. Mutta poika, Jussi, on jo pikkuisen epäuskottava. Muuten hahmot ovat kyllä hyviä, mutta taustat täynnä stereotypioita.

Kirja ruotii perheen tuntoja ja historiaa. Loppu jää vähän epäselväksi. Juoni on kuitenkin ihan hyvä!

Ärsyttävin asia on nimet:
-40-50 -luvulla syntyneet: Tapani, Anneli ja Pertti
-60-luvulta: Eeva
-70-luvulta: Jussi ja Niina
-80-luvulta: Julia.
Eikö nyt jumankauta voisi keksiä hiukan omaperäisempiä nimiä. Tarkistin niiden yleisyyttä:
-Tapani: 1940-59 47260 kpl
-Anneli: 1940-59 75517 kpl
-Pertti: 1940-59: 17777 kpl
-Eeva: 1960-79 4797 kpl
-Jussi: 1960-79 8520 kpl
-Niina: 1960-79 5495 kpl
-Julia: 1980-99 10077 kpl
Perhana! Onko Itkonen tutkinut näitä VRK:n listoja nimiä valitessaan...

Juha Itkonen: Kohti (2007) Otava
Arvio: *** Hyvä, loppu ärsytti

29.1.2008

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet

Pitkästä aikaa löytyi kirja, jota oli ilo lukea. Tämä on oikea, perinteinen kirja.

Juoni ajoittui vain yhteen päivään, mutta sitäkin kuumempaan ja tapahtumarikkaaseempaan. Jatkosodan alkupäivien Kuopio ei välttämättä kuulosta jännittävältä, mutta välillä lukiessa pystyi aistimaan kovat mukulakivikadut ja tyhjyyden, jonka aiheuttivat pois lähetetyt lapset.

Henkilöitä oli joka lähtöön ja erityisesti Tiihosen Juho teki minuun vaikutuksen. Miten ennakkoluulottamasti hän olikaan lähdössä Mikkelin kautta Arabiaan, vaikkei ymmärtänyt etäisyyksistä mitään ja huolehtimassa ventovieraasta pikkutytöstä, jonka äiti jätti pikkupojan vahdittavaksi.

Kirjassa kuvattiin hienolla tavalla naisten turhautumista tilantessa, jossa lähes kaikki miehet (ja pojat) olivat sodassa, eikä naisilla ollut mitään merkittävää tekemistä.

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet (2007) Otava
Arvio: **** "Suuri" kirja

21.1.2008

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

En tiedä miksi odotin kirjalta paljon. Eihän se Snellman/Kaurasen tuotanto kovin ihmeellistä ole tähänkään asti ollut (paitsi ehkä Pelon maantiede). Kirja oli joka tapauksessa vähän liian monimutkainen kerronnaltaan. Aihe sinänsä on kyllä tärkeä.

Kirja seurasi ainakin neljää eri aikaa kolmen ihmisen näkökulmasta. Se jo sinänsä tekee kerronnan sekavaksi. Ei ne Jasminin äidin näkökulmat olleet edes kovin kummoisia juonen kannalta. Loppuratkaisu jää vähän liikaa lukijan mielikuvituksen varaan. Miksei nykyään voi kirjoittaa kirjoihin loppuja? Kaikki vaan aina jätetään siihen mihin ne jää eikä yhtään vaivauduta haromaan langanpäitä yhteen...

Kirjan epilogi oli täysin turha. Jos Snellman yrittää siinä kirjoittaa jotain "prostituution lyhyttä historiaa", hän kyllä epäonnistuu. Se on huono, epäjohdonmukainen ja lähteet mainitaan sekavasti vasta kiitoksissa.

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt (2007) Otava
Arvio: * Aika huono

17.1.2008

Johan Bäckman: Saatana saapuu Helsinkiin - Anna Politkovskajan murha ja Suomi

Kirjoittaja väittää kirjoittavansa "totuuden niin kuin sen itse näkee", Anna Politkovskajan silmälasien lävitse. Selvä! En ole lukenut yhtään Politkovskajan kirjoittamaa kirjaa eli ainakin on vaikea arvostella "tyylisuunnan" valintaa. Ymmärrän että kirjoittaja yrittää olla tarkoituksella provokatiivinen, mutta tämä toimisi paljon paremmin puolen sivun sanomalehtikolumnissa kuin 170 sivun kirjasessa.

Osa tekstin pohjana käytetyistä oletuksista on varmasti oikeita. Ne kuitenkin peitetään sellaisen sonnan alle, että alkuperäinen ajatuskin tuntuu kohta naurettavalta. Kirjoittaja käyttää väärin monia sanoja, mm. "jihad".

Kaikkein suurin ongelma kirjassa on se, että kirjoittaja viittaa toisten teksteihin ja sanoihin ja takertuu niissä jokaiseen mahdolliseen sanaan, kuten "varmaankin" - eikä kirjoittaja olekaan varma -tyyppisesti. Sitten hän itse omassa analyysiosassaan kirjan lopussa sortuu ihan samaan ja pahempaakin: Kappaleessa VII "Kirjeitä Venäjältä" kirjoittajaa viittaa moskovalaisen Svetlanan kirjeeseen ja kirjoittaa "Se edustaa varmasti osuvasti moskovalaisen älymystön yleistä mielialaa". Miten niin varmasti? Yhden mielipiteen perusteella tehdään johtopäätös koko ryhmän mielipiteestä. Jos joku kirjan henkilö olisi tähän sortunut, niin sitä olisi ruodittu kirjassa sivukaupalla.

Harmittaa, että luin koko kirjan. Täytyy välttää tämän hullun kirjoja jatkossa!

Jos joku miettii miksi puhun kirjoittajasta ja kirjasesta, niin tässä tapauksessa ei vain voi puhua kirjailijasta ja kirjasta.

Johan Bäckman: Saatana saapuu Helsinkiin - Anna Politkovskajan murha ja Suomi (2007) Russia Advisory Group
Arvio: - Jättäkää väliin

10.1.2008

Jari Järvelä: Romeo ja Julia

Ei uskois, että tällasta paskaa laitetaan Finlandia-ehdokkaaksi: Kieli oli huonoa (ne perhanan pilkut), juoni oli huono (mitä tekemistä Roomeon ja Juulian kanssa?) ja asiavirheitä ja epäjohdonmukaisuuksia tulvi joka sivulla vastaan.

Kirjan alkusivulla kirjailija toteaa: "Kaikki pilkut ovat itseni päättämiä, ja vastaan niistä vain itse." Mua ei vaivaa ne pilkut, jotka kirjassa on vaan ne jotka sieltä puuttuu. Suunnilleen yksi per virke.

Juonta en viitti kommentoida, melkosta väkivallalla mässäilyä. Kirjan loppulauseet kuvaa koko kirjan henkeä:

"Ettekö te saatanan kusipäät ymmärrä mitä olette tehneet? asekätinen sähähtää, hermostuu siitä niiauksesta.

Me vaan rakastettiin toisiamme. "

Tosi hyvä perustelu tappaa viis ihmistä. Kai sitä olis voinu rakastaa muullakin tavoin...

Sitte ne virheet: ei ihminen elä viikkokausia pelkällä hillolla, kyllä joku huomaa heti jos kotiavustaja häviää kesken kierroksen ja vaikka mitä. Ei varmaan tarvii tän kaverin kirjoihin enää koskea...

Jari Järvelä: Romeo ja Julia (2007) Tammi
Arvio: - Kipee kirja

9.1.2008

Hannu Väisänen: Toiset kengät

Omituinen kirja. Ei pitäisi kai arvostella Finlandia-voittajaa, mutta arvostelen silti: Kirjana ihan OK, muttei millään tavalla mukaansatempaava.

Tällainen kirja Oulusta herättää heti muistoja Paavo Rintalan Pojista. Paikat on samoja ja aikakausi kaukana menneisyydessä, vaikka onkin parikymmentä vuotta myöhempää kuin Rintalalla.

Kirja ei sinällään ja juoneltaan paljoa säväyttänyt, mutta muutama herkullinen kohta löytyi: ukkokoti, naapurin telkkarin tuijottelu lumihangessa ja "iltiksi" haukkuminen.

Hannu Väisänen: Toiset kengät (2007) Otava
Arvio: **

6.1.2008

Leena Lehtolainen: Luonas en ollutkaan

Kirjan kertoja on kirjailija, joka alkaa pyynnöstä kirjoittaa erään perheen kohtaloa näiden omien päiväkirjojen pohjalta. Koko asetelma on teennäinen: jos tämä kirja muka olisi se jota minä-kirjailija kirjoittaa, miksi tämä sitten on enemmän kirjailijan päiväkirja täytettynä toisten päiväkirjateksteillä eikä "oikea" kirjamainen kirja. Toinen suuri epäjohdonmukaisuus on, että kirjailija haluaa suojella perheen lasten ja muidenkin yksityisyyttä mahdollisimman pitkälle, mutta ei ajattele ollenkaan oman avionrikkojan roolinsa paljastumista kirjan julkaisun myötä.

Kirjassa on taas Lehtolaiselle niin tuttu nimimaailma: Eestinlaakson koulu, Riku Rämesuo, Matti Morottaja. Tosi raivostuttavaa! Onko ne -nen loppuiset tavalliset sukunimet, jotka ei rimmaa etunimien kanssa ihan mahdottomia käyttää?

Juoni on aluksi ihan nätisti rakenneltu, mutta loppu jotenkin pliisu. Miksei Riku vaikka ota jotain toista identiteettiä ja ilmaannu perheensä läheisyyteen tai miksei eläinaktivistit ole enempää kuvassa mukana?

Kuitenkin luin kirjan käytännössä yhdeltä istumalta, joten ei kerronta kai kovin huonoa ollut...

Leena Lehtolainen: Luonas en ollutkaan (2007) Tammi
Arvio: ** Huonoin Lehtolainen ikinä

4.1.2008

Susanna Alakoski: Sikalat

Kirja kertoo suomalaisperheen elämästä Ruotsin Ystadissa joskus 70-luvulla. Päähenkilö, Leena, on pieni tyttö joka huolehtii perheestään ja myös rakastaa ja häpeää sitä. Kirja koostuu hyvinkin yksityiskohtaisista ja melko irrallisistakin kohtauksista, joista kutoutuu koskettava tarina.

Monista kohdista tunnistin itseni: miten sitä voikaan hävetä, vihata ja rakastaa perhettään samaan aikaan. Jotkut kohtauksista oli niin kamalia että teki mieli jättää lukematta, kun omat tunteet tuli niin pinnalle. Lopulta kuitenkin kirja loppui ihan liian äkkiä.

Varsinkin "Vadelmavenepakolaisen" jälkeen tämä kirja antaa ihan uudenlaisen kuvan Ruotsista. Toisaalta kaikkien Henning Mankellien jälkeen kirja näyttää nyös toisenpuolen Ystadista.

Susanna Alakoski: Sikalat (Svinalängorna 2007) Schildts
Arvio: **** Vaikuttava

1.1.2008

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Kirjan perusidea on hauska: kansallisuustransvestiitti, Kouvolassa syntynyt päähenkilö (Mikko) haluaa olla ruotsalainen. Kirjan alkupuoli kertoo Ruotsi-fanin elämästä Suomessa ja samalla käsitellään perusteellisesti kansankodin ja ruotsalaisen sosiaalidemokratian käännekohtia. Kun Mikko muuttaa Ruotsiin ja alkaa tosissaan ruotsalaiseksi, koko kirjan sävy muuttuu. Siihen asti melkein kaikki on tapahtunut abstraktilla tasolla, mutta nyt päähenkilö periaatteessa tappaa kaksi henkilöä. Loppua kohden käänteet muuttuvat vieläkin vauhdikkaammiksi. Lopussa Mikko tajuaa ruotsalaisessa vankilassa pystyvänsä iloitsemaan Suomen tekemästä maalista jääkiekko-ottelussa Ruotsia vastaan.

Mielenkiintoisin ajatus on oikeastaan se, että Mikon pitää oppia iloitsemaan Suomen menestyksestä ollakseen todellinen ruotsalainen. Hän ottaa ensi alkuun todella raskaasti Suomen Euroviisu-voiton, mutta ruotsalainen mentor opastaa, että siitä pitää iloita eikä olla murtunut Carolan häviöstä. Itse asiassa se on Mikolle liikaa, että Ruotsi antaa Lordille täydet pisteet!

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (2007) Otava
Arvio: *** Hauska tapaus