Torgny Lindgren: Akvaviitti

Tarinan kehysjuoni on hauska: vanha saarnaaja palaa seudulle, jossa käännytti aikanaan koko kylän, kertomaan ettei pelastusta ole; ihmiset, kahta lukuunottamatta, ovat tämän kuitenkin jo huomanneet itsekin.

Saarnaaja on jo 83-vuotias ja kiertelee seutua vanhalla polkupyörällä. Melkein kaikki hänen aikanaan tuntemansa ja käännyttämänsä ovat jo kuolleet. Ne, jotka ovat jäljellä, eivät paljoa hänen uudesta "saarnastaan" välitä.

Tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, Västerbottenin sisämaahan. Kylä muistuttaa suuresti mitä tahansa Itä- tai Pohjois-Suomen kylää, joka kärsii muuttotappiosta. Asukkaan kuolema merkitsee myös talon tyhjäksi jäämistä ja hylätyksi tulemista. Kyläläiset tietävät olevansa ainutlaatuisia ja parempia kuin muut ja sitä korostetaan aina tilanteen tullen.

Hauska sivujuonne on paikallislehden toimittaja, joka kertoo ilmeisen fiktiivisen tarinan Kaarle Viidennentoista vierailusta seudulle. Kuningas korosti ojituksen merkitystä, mutta suuntasi oman toimintansa lähinnä lasten lukumäärän kasvattamiseen.

Suomennos on hieman hämmentävä. Sana "valhettelija" on vaan vanha ja murteellinen ilmaus, mutta "luopuri" ja "luopuruus" kertoo kyllä miten uskoon suhtaudutaan, mutta onko sanat edes suomea?

Kirjan lopussa saarnaajan tytär kyselee, että olisiko Etelä-Ruotsissa tai rannikolla hauskempaa. Isä toteaa tähän, että synnissä piehtaroimiseen on siellä ainakin suurempi valikoima.

Torgny Lindgren: Akvaviitti (Norrlands Akvavit 2007) Tammi, suom. Liisa Ryömä
Arvio: *** Aikamoinen

Marko Kilpi: Kadotetut

Kilven päähenkilö, Olli Repo on viiltävän filosofinen poliisiksi. Hän näkee taustat asioiden takana ja siitä huomaa selvästi, että kirjailija on itsekin poliisi. Ei kukaan sivusta asioita seuraava pystyisi tuollaiseen analyysiin.

Tarina voisi olla totta juuri nyt kun lehdissä meuhkaa BB-Hannat ja Idols-Terot ja kaikki teinit haluaa vaan kuluisiksi hinnalla millä hyvänsä. Pahinta onkin kai juuri se, että puitteet tämänkaltaisille tapahtumille on jo olemassa.

Kilven kerronta on todella kaunokirjallista. Tässä esimerkki

Tunnelma on uinuva, tuntuu kuin aika olisi nostettu valkopyykin mukana takapihojen löysille naruille roikkumaan, missä se pääsee kevyessä tuulenvireessä hitaasti edestakaisin aaltoilemaan.

Tämä on kertakaikkiaan vain hyvin kirjoitettu. Viittä tähteä ei tuu, koska tämä on hyvä kirja nyt, muttei ehkä enää kymmenen vuoden päästä kun aika on käsitellyt Myyrmannin, Jokelan ja Kauhajoen ja edessä on ihan uudet ongelmat.

Marko Kilpi: Kadotetut (2009) Gummerus
Arvio: **** Liiankin ajankohtainen

Anneli Kanto: Veriruusut

Kirja kertoo valkeakoskelaisista ja tamperelaisista naiskaartilaisista. Ainekset on samoja kun kirjoissa mieskaartilaisistakin: mennään kaartiin hyvän asian puolesta ja taistellaan sortovaltaa vastaan; lopussa häviön jälkeen ollaan joko valmiit nöyrtymään tai sitten kuollaan pää pystyssä.

Tapahtumat on tuttuja muista kirjoista. Itse asiassa puolisentoista vuotta sitten lukemani Tuurin "Kylmien kyytimies" seuraa ihan samoja tapahtumia Tampereella. Näkökulma vaan on eri.

Päähenkilöistä Siikri on valkeakoskelainen nuori tyttö, joka saa huomata sorretun asemansa jo ensimmäisenä päivänä tehtaalla ennen kun ensimmäistäkään halkoa on halkoplaanilla kärrätty. Hän saa aikanaan kostonsa ja pysyy ylpeänä loppuun saakka vaikka katumusta osoittamalla olisikin pelastunut, tai no, ainakin henki olisi säästynyt.

Toinen päähenkilö Lempi on taas ärripurri piika Teiskosta, joka haastaa isäntänsä käräjille maksamattomista palkoista. Lempi lähtee Tampereelle, ajautuu kaartiin ja tutustuu vallankumoukseen nurjaan puoleen: oman edun tavoitteluun, varasteluun ja viime hetkellä pakoon lähtöön.

Sillä tavalla tässä oli uusi näkökulma, että saattaa olla, että jotkut kirjan henkilöistä selvisivät Venäjälle eivätkä jääneet Fellmanin kentälle vangeiksi. Naisten aseman ja rohkeuden korostaminen oli välillä suorastaan paatoksellista.

Tapahtumat Markkulan talon pihalle tulivat minulle tutuiksi jo 1990-luvun alussa kun olin mukana laskemassa seppelettä Teknillisen Opiston kaatuneiden muistomerkille. Hämmentävää on vain se, että ko. tapaus mainitaan lähes kaikissa kirjoituksissa Tampereesta vuonna 1918. Ehkä se oli hyvin dokumentoitu tapaus ja toisaalta voittajathan ne historian aina kirjoittaa.

Suurimmat verilöylyt ja toisaalta taistelujen kulku nojaavat historiaan, mutta pakkohan sen historian ympärillä on vähän olla lihaakin ja se saadaan fiktiosta.

Anneli Kanto: Veriruusut (2008) Gummerus
Arvio: *** Hyvä kirja

Amelie Nothomb: Samuraisyleily

Tämä on ilmeisesti omaelämänkerrallinen kertomus nuoresta belgialaistytöstä (Amelie), joka alkaa opettaa Tokiossa ranskaa nuorelle japanilaispojalle (Rinri) oppiakseen itse japania.

Ensinnäkin on todella hyvä, että mina saan muutakin käsitystä Japanista kuin sen mitä Rei Shimurat ovat minulle paljastaneet. Tässä kirjassa ruoditaan paljon euroopalaisen ja japanilaisen kulttuurin eroja, hyvässä ja pahassa. Vaikka japanilaisuuteen liittyy melkein sairas kasvojen menettämisen pelko, niin monet tavat kunnioitukseen ja huomioonottamiseen liittyen voisivat olla ihan käypiä meilläkin. Siksi on jotenkin kummallista huomata, miten kiinnostuneita japanilaiset ovat muista kulttuureista.

Tämän kirjan loppuratkaisu on ihanan inhimillinen: kun Amelie ei saa jätetyksi kihlattuaan (vaikka ei aio mennä naimisiin), hän vain ostaa menolipun kotiin ja lähtee, antaa ymmärtää että menee vain käymään, muttei koskaan palaa.

Minusta tuntuu, että Amelien yksinäinen yö vuorilla ei voi olla totta. Hän muka juoksi uudessa lumessa, jota oli juuri satanut metrikaupalla. Jokainen, joka on ollut ulkona lumisateen jälkeen, tietää ettei se ole mahdollista. Entä voiko tavallinen ihminen ylipäätään juosta +3000 m korkeudella?

Kaiken kaikkiaan kirjassa oli todella kauniita kuvauksia ihan tavallisista asioista. Amelien suhtautumista Rinriin kuvaa hänen käyttämänsä sana "poika". En tietenkään tiedä mitä sanaa alkuteoksessa käytettiin, mutta luultavasti jotain sellaista, koska suomentaja on sen näin kääntänyt. Taidan lukea näitä Nothombbeja lisääkin!

Amelie Nothomb: Samuraisyleily (Ni d'Ève ni d'Adam 2007) Otava, suom. Lotta Toivanen
Arvio: **** Mielenkiintoinen

Stephenie Meyer: Epäilys

Ensimmäisestä osasta lähtien on ilmassa hiipinyt ajatus myös Bellan muuttamisesta vampyyriksi. Tässä kirjassa ensimmäistä kertaa maalaillaan kuvaa Bellan elämästä ihmissuden rinnalla ihan normaalina ihmisenä. Voltuirit ovat kuitenkin vielä tulossa.

Kirjan juoni oli vielä tuijalehtismäisempi kuin aikaisemmissa. Kirjan huippukohtaa odoteltaessa lässytettiin kappalekaupalla Bellan tulevaisuudesta ja aivan turhaan.

En tiedä miksi luen näitä enää, mutta en oikein voi lopettaa keskenkään. Toivoisin vain, että tääki sarja toimisi niin kuin Potterit, että loppua kohti paranee.

Stephenie Meyer: Epäilys (Eclipse 2007) WSOY, suom. Pirkko Biström
Arvio: ** Vielä huonompi kolmas osa