Stephen King: Kuvun alla

En ole lukenut Kingiä pitkään aikaan, ainakaan kymmeneen vuoteen. Luin aikanani lähes kaikki 1970- ja 80-luvuilla julkaistut Kingit. "Painajaisten ja unikuvien" jälkeen tartuin "Musta torni"- sarjaan, jonka koin jo liian ahdistavaksi. 1990-luvun lopulla luin vielä uudelleen parhaimmistoa: "Carrien", "Christinen" ja "Uinu uinun". Sen jälkeen kiinnostukseni tällaiseen kirjallisuuteen lopahti täysin. Joulun alla näin Prismassa ison kasan "Kupuja". En tiennyt kirjasta mitään, mutta varasin sen kirjastosta siltä seisomalta.

Kirja on reilu tuhat-sivuinen järkäle, jonka lukemista ei voi suositella kuin King-faneille ja paljon lukeville. Sivumääränsä lisäksi kirja oli jollain tavalla hidaslukuinen, johtui ehkä pienestä fontista ja pienestä rivivälistä. Koko ajan tapahtui jotain joka oli juonen kannalta täysin välttämätöntä.

Kirjan tunnelma oli sellainen, etten ole moneen vuoteen kokenut mitään näin "vahvaa". Ehkä intensiivinen on oikea sana. Luultavasti olisin lopettanut jo ensimmäisen sadan sivun jälkeen, koska kirja oli niin ahdistava, mutta en voinut. Oli pakko saada tietää mitä lopussa tapahtuu: hyvin, huonosti vai hyvin huonosti. Olisin kaivannut uutisia tapahtumasta sen jälkeen, Carrien hengessä.

Kirjaa on kirjoitettu kauan ja sen huomasi tietynlaisena ajattomuutena. Oli vaikea asettaa kirjaa oikein mihinkään aikaan. Olisi ollut järkevämpi sijoittaa se 1980-luvulle ja unohtaa netti ja kännykät. Nyt nimittäin kävi niin että kun puhelinliikenne estettiin, mutta netti sallittiin niin annettiin ymmärtää ettei tietoa valuisi kuvun ulkopuolelle. Oikeastihan fb-sivut olisi olleet koko ajna täynnä uutisia sisäpuolelta!

Stephen King: Kuvun alla (Under the dome 2009) Tammi, suom. Ilkka Rekiaro
Arvio: **** Intensiivinen

Anna Jansson: Unissakävelijä

Tähän kirjaan liittyy yksityiskohta, jota en voi uskoa vieläkään. Luin tätä ja aluksi luulin etten ole ikinä aiemmin lukenut Janssonin kirjoja. Lukiessa tuli kuitenkin olo että miljöö, kerrontatapa ja hahmot ovat tuttuja. Mietin koko ajan mikä hahmoista oli tuo ennalta tuttu, mutta mikään hahmoista ei varsinaisesti herättänyt huomiota. Yhdistin kirjan mielessäni Mari Jungstedtin "Kevään kalpeudessa" kirjaan, vaikken kirjan tai kirjalijan nimeä muistanutkaan. Nyt kun aloin kirjoittaa tätä arvostelua, huomasin että tämä oli ensimmäinen lukemani ja arvostelemani Janssonin kirja!

Uskomatonta, että kaksi kirjailijaa, vaikka käyttävät samaa miljöötä, kirjoittavat näin samanlaisia hahmoja ja tilanteita. Saako jompi kumpi vaikutteita toiselta vai toimiiko se molempiin suuntiin. Jotain yhteyttä näissä on myös Johan Theorinin kirjoihin. Voi olla että suomalaisesta näkökulmasta riittää että ollaan Ruotsissa ja saarella. En tiedä. Omituinen tunne joka tapauksessa!

Kirjan juoni oli todella hyvä ja vaikka aina välillä lukija "tietää" syyllisen niin hetken kuluttua taas huomaa olleensa väärässä. Pitäisi varmaan lukea näitä Janssoneita ja Jungstedteja lisää...

Anna Jansson: Unissakävelijä (Drömmen förde dej vilse 2010) Gummerus, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Arvio: **** Hyvä!

Patricia Cornwell: Valokeilassa - Kay Scarpettan tutkimuksia

Suhteeni Cornwelliin on ollut jo vuosien ajan hyvin ristiriitainen. 1990-luvun puolen välin jälkeen luin kaikki Scarpettat, jotka käsiini sain ja odotin uutta aina sen ilmestyessä. Siinä kohtaa kun koko Scarpetan jengi (Lucy, Benton, Marino) alkoivat toimia enemmän keskenään kuin minkään muun organisaation osana, sain tarpeekseni. Annoin vanhat Scarpetta-kirjani pois enkä välittänyt uusien ilmestymisestä tuon taivaallista. Viime viikolla löysin tämän kirjan kirjaston pokkarihyllystä tilanteessa, jossa oli pakko löytää joku kirja juuri sillä sekunnilla aloitettavaksi (taisi olla junamatka tai jotain vastaavaa täydellistä lukuaikaa edessä). Päätin antaa Kaylle vielä mahdollisuuden.

Kirja oli yllättävänkin uskottava, mutta siis silti vielä ihan liian epäuskottava. Lucy ja Marion ovat osaltaan ihan liian hyviä ja täydellisiä ja samalla niissä on ihan liikaa virheitä. Ne eivät vaan ole uskottavia hahmoja.

Juoni oli sitä samaa lääketieteellistä ja teknistä tauhkaa mihin Cornwell sortuu aina, kun muuhun ei ilmeisesti pysty!

Patricia Cornwell: Valokeilassa - Kay Scarpettan tutkimuksia (The Scarpetta factor 2009) Otava, suom. Ilkka Rekiaro
Arvio: ** Epäuskottava

David Nicholls: Sinä päivänä

En pysty millään muistamaan tämänkään kirjan osalta miksi aikanani tämän varasin. En tunne kirjailijaa enkä kirjaa. Kirja oli kuitenkin lukemisen arvoinen.

Juonen kulku on hieno. Emma ja Dexter tutustuvat opiskellessaan ja heidän ystävyytensä, toveruutensa ja jopa rakkautensa jatkuu vuosien ajan enemmän ja vähemmän aktiivisena. Molempien tarina parikymppisestä nelikymppiseksi sisältää aineksia, joihin lähes kaikkien on helppo samaistua, ainakin siis 60-70-luvulla syntyneiden.

Dexter on levoton bilettäjä, joka huomaa yhtäkkiä olevansa liian vanha bilettämään ja Emma taas hiljaisempi joka ei oikein edes uskalla tehdä sitä mitä haluaa vaan valitsee helpomman tien mieluummin.

Tuo samaistumis-kokemus on siis parasta. Vaikka kummankaan koko tarina ei varmaankaan sovi kellekään lukijalle, niin hahmoissa on piirteitä ja juonessa on käänteitä, jotka tuntuvat tutuilta kaikille. Se on jopa niin läpinäkyvää, että tulee mieleen onko se laskelmoitua.

David Nicholls: Sinä päivänä (One day 2009) Otava, suom. Sauli Santikko
Arvio: **** Hiano kirja!

David Eddings: Velhojen taistelu - Belgarionin taru 3

Jos edellisessä kirjassa saatiin "Saattue" kasaan niin tässä päästiin Moriaan ja jopa Mordoriin, salaa kylläkin. Ehkä vertailu "Taruun" on syytä lopettaa nyt, koska tässä kohtaa juoni lähtee niin eri teille. Ilmeisesti Eddings ei edes yritä peittää vaikutteitaan Tolkienilta.

Kiinnostavin hahmo oli Relg, jolla oli aivan käsittämätön kyky: tunkeutuminen kiven läpi. En ole missään aiemmin edes kuvitellut moista. Kyse ei siis ole mistään siirrosta kallion toiselle puolelle vaan kertakaikkisesti Relg ja hänen taakkansa, tässä Silkki, ovat kiven sisällä ja se kivi "soljuu lävitsesi" edetessäsi vai miten Silkki tuota kamaluutta kuvailikaan.

David Eddings: Velhojen taistelu - Belgarionin taru 3 (Magician's gambit 1983) Karisto, suom. Tarmo Haarala
Arvio: ** Ei oikeen tapahdu tarpeeks

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

Kirja oli hieno. Se kertoo Meeri Müllerin tuskasta koskettavasti, muttei kuitenkaan niin että se ahdistaisi lukijaa.

Tuomari Müller oli piikojen kasvattama, äiditön pirtumiljonäärin poika. Vanhempana hän oli ehkä vähän outo, mutta kaikin tavoin kunniallinen. Silti hänet savustettiin ulos työpaikastaan. Kirjan alussa tuota "kaameutta" kierreltiin ja kaarreltiin ja lukija jää selkeästi odottamaan jotain suurta epäoikeudenmukaisuutta. Sen osalta lukija kokee kylläkin pienen pettymyksen. Lopussa eläintenruhojenkäsittelylaitos saa ehkä hiukan liian suuren roolin, mutta kai se on juonen kannalta välttämätöntä.

Ilmapiiri tuossa "nimettömässä pikkukaupungissa" on enimmäkseen ahdistava. Se on helppo tunnistaa: liian harvat ihmiset tekevät päätöksiä ajatellen enimmäkseen omaa etuaan. Se on kai tätä päivää edelleenkin monessa paikassa.

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies (1994) WSOY
Arvio: **** Herkkä

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura

"Vaara on ammattini" tai jotain siihen suuntaan toteaa Hilja Ilveskero. Voi *****!

Lehtolainen muuttuu vaan surkeammaksi kirja kirjalta. Kannattaisi keskittyä vaikka lastenkirjallisuuteen. Siellä Lehtolaisen kliseet loisivat turvallisuuden tunnetta eivätkä aiheuttaisi sydämen tykytystä aikuisille.

Kirja vilisi asiavirheitä (ei keittiön kaappeja naulata seinälle) ja Ilveskeron hahmo on vaan niin huono. Kirja jättää kuitenkin niin paljon vastaamattomia kysymyksiä, että Lehtolaisen on helppo jatkaa tästä uudella "kirjalla".

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura (2011) Otava
Arvio: * Ei kannata vaivautua

David Eddings: Ennustusten aika - Belgarionin taru 2

Tämä kirja jatkaa ekassa osassa aloitettua takaa-ajoa. Jos ensimmäistä osaa voisi verrata siihen kun "Tarussa" päästiin Briihin niin tässä saatiin kasaan jo jonkinlainen "Sormuksen saattuekin". Erona vain se että tämä saattue ei vie mitään vaan ajaa takaa ja että saattueeseen liittyy matkalla lisää ihmisiä.

Mukaan liittyi hienohelma Ce'Nedra ja peloton ritari Mandorallen. Epäilen, että Ce'Nedra liittyy jotenkin peruuttamattomasti Garionin kohtaloon ja sen takia Pol-täti suhtautuu häneen niin positiivisesti vaikka hän vaikuttaa ihan turhalta hahmolta.

Kirjassa esitellään koko ajan uusia hahmoja ja on vaikea arvioida ovatko he tärkeitä tulevan juonen kannalta vai eivät.

David Eddings: Ennustusten aika - Belgarionin taru 2 (Queen of sorcery 1982) Karisto, suom. Tarmo Haarala
Arvio: ** Huononee...

David Eddings: Kivenvartija - Belgarionin taru 1

Pyysin kirjastovirkailijalta jotain "aikuisten fantasiaa", mutta kotikirjastoni ei satsaa ko. aiheesen juuri yhtään. Sain kuitenkin "lasten fantasiaa" tilalle. Luulin, että tässä sarjassa olisi ollut enenmmän osia kuin viisi, mutta kait viisikin riittää. Kirjat ovat vaan aika lyhyitä ja näin ollen nopeasti luettuja.

Ensimmäinen kirja oli vakuuttava: juoni liikkui, mutta silti riittävästi taustoitettuna. Siinä rakennelleen saaga, joka muistuttaa silmiinpistävästi "Tarua", mutta se kai on ollut tarkoitus alunperinkin.

Päähenkilö on nuori Garion, joka on elänyt elämänsä Pol-tädin tiukassa kurissa. Juonen edetessä käy ilmi, ettei Pol-täti ole ihan sitä miltä näyttää ja Garion itsekin taitaa olla joku muu kuin luuli. Tässä on helppo nähdä yhtymäkohta Potteriin.

David Eddings: Kivenvartija - Belgarionin taru 1 (Pawn of prophecy 1982) Karisto, suom. Tarmo Haarala
Arvio: *** Ihan sitä mitä odotinkin!

Chris Cleave: Little Been tarina

Niputtaisin tämän samaan sarjaan le Carrén "Uskollisen puutarhurin" kanssa. Samalla tavalla tämäkin osoitti sormella niitä pisteitä joissa me, ensimmäisen maailman edustajat, pilaamme kolmannen maailman mahdollisuudet kehitykseen. Tällä kertaa käsiteltiin Kenian sijaan Nigeriaa ja erityisesti länsimaiden ryöstämää öljyä ja sen kerrannaisvaikutuksia.

Kuvaukset, joissa Little Bee miettii mitä sanoisi kotikylän tytöille, olivat hauskoja. Niissä kyseenalaistettiin koko meidän elämäntapamme, mutta hyvin hienostuneesti, ei ollenkaan loukkaavasti: Mikä on toimisto, ja mitä siellä voi kasvattaa?

Toisaalta myös Batman oli hieno hahmo: pieni poika joka halusi erottaa hyvikset pahiksista ja joka luuli hautaustoimiston edustajaa Bluce Wayneksi.

Se mitä olisin toivonut lisää, olisi ollut taustoitus tästä länsimaiden harjoittamasta riistosta. Miten siihen voisi vaikuttaa, mitä pitäisi tehdä? Vaikea siihen on varmaan mitään patenttiratkaisua antaakaan, mutta tämän pohjalta jäi mielikuva, ettei mitenkään. Tai korkeintaan antamalla kaikille turvapaikka.

Todella ongelmallista lienee kuitenkin se, että sama yhtiö hoitaa säilöönotto-yksiköitä ja palautuksia. Silloinhan yhtiöllä on intressinä pitää maahantulijat mahdollisimman kauan säilössä ja yrittää varmistaa kielteinen päätös ja sitä seuraava palautus. Onneksi Suomessa ei vielä olla näin pitkällä, vaikka täälläkin joutuu odottamaan pitkiä aikoja...

Jos sait tästä arvostelusta käsityksen, että kirja oli merkittävä vain kolmannen maailman ongelmien käsittelyn takia, niin olen pahoillani, kirja on erittäin hyvä myös ihan kirjanakin.

Chris Cleave: Little Been tarina (The other hand 2008) Gummerus, suom. Irmeli Ruuska
Arvio: **** Pistää ajattelemaan

Majgull Axelsson: Huhtikuun noita

Kirjan kansikuva ja nimi loivat odotuksia taianomaisesta tunnelmasta. Desireen kyvytkin antoivat osviittaa tähän suuntaan. Kerronta kuitenkin petti nämä lupaukset ja lopputulos oli vähän pliisu. Itse tarina oli kuitenkin, jos ei nyt aivan kaunis niin, hieno.

Desireen kohtalo oli hirveä, mutta kaikkein pahinta Desireen kannalta oli tuo äidittömyys ja äidin "varastaneiden" siskojen olemassaolo. Vammaisten kohtelu on varmasti jo muuttunut Desireen nuoruudesta, mutta onkohan tarpeeksi. Leimataankohan fyysisesti vammainen aina myös psyykkisesti vammautuneeksi... On vaikeaa leimata ketään noista "siskoista" varkaaksi (siis äidin), koska he kaikki tulivat olosuhteista, jossa ei empatia välttämättä ollut suurin arvo.

Majgull Axelsson: Huhtikuun noita (Aprilhäxan 1997) WSOY, suom. Kaarina Sonck
Arvio: **** Hieno!

Leif GV Persson: Matkan pää

Taidan olla jotenkin sekasin kun alotin tämänkin sarjan ilmeisen viimeisestä kirjasta. Oletan ainakin että kyseessä on sarja.

Päähenkilö Lars Martin Johansson oli harvinaisen "normaali" ruotsalais-dekkarin päähenkilöksi. Oletan tämänkin asian "korjaantuvan" jos luen sarjan aikaisempia osia.

Juoni oli uskottava muuten, mutten usko että Ruotsissakaan eläkkeelle jäänyt poliisi saisi käsiinsä vanhan murhan papereita. Ainakaan ilman sen suurempia kysymyksiä ja ihan laatikkokaupalla.

Täydellisen epäuskottava hahmo oli Max. Hän oli juuri sellainen kuin tuohon tilanteeseen kuului, mutta tosielämähän ei olisi sellaista. Maxin olisi kuulunut pettää edes kerran (sitä nenäverenvuodatusta ei edes lasketa).

Leif GV Persson: Matkan pää (Den döende detektiven 2010) Otava, suom. Kari Koski
Arvio: *** Ihan hyvä

Lars Kepler: Paganini ja paholainen

Kirjassa on yli 600 sivua ja luin sen reilusti alle vuorokaudessa. Ei siis taida olla mikään ihme jos kirja tuntui saavan minusta liian suuren "otteen", hetkeksi. Ei kai mitään kirjoja ole tarkoitettu luettavaksi tällä tavalla, mutta se vaan on minun tapani.

Tämäkin oli poukkoileva ja nopeatempoinen kuten "Hypnotisoijakin". Monen kappaleen ja päivän mittainen takaa-ajo sai aikaan jonkinlaisen pelkoreaktion, muttei mitään sellaista "todella kamalaa" kuin "Hypnotisoija". Joona Linna esitti ehkä vähän vähemmän suomalaista kuin viimeksi, mutta ihan liikaa kuitenkin. Miksi jokaisen ruotsalaisen sankari-poliisin pitää olla jotenkin outo? Vrt. Barbarotti, Grens. Alkaa tulla ikävä vanhaa kunnon Wallanderia.

Lars Kepler: Paganini ja paholainen (Paganinikontraktet 2010) Tammi, suom. Elina Uotila
Arvio: *** Liian "täysi"

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Vaikka rakastankin kirjoja, jotka kertovat kirjoista niin tämä ei oikein iskenyt. Ehkä tässä käsiteltiin kuitenkin liian vähän kirjoja. Pääteema taisi olla päähenkilön aviomiehen ehdotus laittaa avioliitto tauolle. Minusta se oli jotenkin ohut juonen kulku, jotenkin liian ilmeinen. Teini-ikäisten tyttöjen kiusaamisjuttu oli uskottavampi. Välillä senkin ratkaisu tuntui liian opettavaiselta, mutta loppu oli hyvä. Tytöt nimittäin laitettiin kirjoittamaan versio jutusta kaikkien muidenkin nahoissa.

Näin juuri osia dokumentista Hustvedtista ja luulen etten lue näitä enää. Kirjailija vaikutti niin jenkiltä, joka ylpeili norjalaisjuurillaan, joista ei kuitenkaan tajunnut mitään.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä (The summer without men 2011) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: ** Pliisu

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Rakastan kirjoja, jotka kertovat kirjoista! Tämä kertoi monista klassikoista sekä yhdestä fiktiivisestä, jonka tapahtumia kirjassa seliteltiin.

Kirjan nimi saattaa kuulostaa oudolta, mutta sille annetaan täysin järkevä selitys ja on hienoa ettei suomentaja ole sitä muuttanut vaikka se varmasti onkin karkoittanut muutaman lukijan. Kukapa haluaisi kuulla perunankuorista!

Kirja koostui pelkästään kirjeistä ja sähkeistä. Alussa ajattelin jo lopettaa luettuani pari kirjettä. Nopeasti juoni muuttui kuitenkin jännittäväksi ja vei mukanaan. Varsinaista jännitystä ei tuonut kuin kirjailijan (aluksi onneton) rakkaustarina ja menneet sotakokemukset.

Kirjassa puhutaan paljon Brontën sisaruksista. Siitä tuli vähän kipinää tarttua taas kerran humisevaan harjuun ja kotiopettajattereen. Kirjassa mainittiin lukuisia muitakin kirjailijoita, mm. Oscar Wilde, joka varmasti ansaitsisi minulta enemmän huomiota.

Kirja valaisi minulle taas historiaakin, en ollut tiennyt että Saksa miehitti mitään osaa Englannista toisen maailmansodan aikana. Sekin asia tuli sitten selväksi.

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (The Guernsey literature and potato peel pie society 2010) Otava, suom. Jaana Kapari-Jatta
Arvio: ***** Ihana!

Donna Leon: Kasvot kuvassa

Tämä oli taas näitä Brunettin ympäristörikoksia, mutta tällä kertaa jäteliemen pinnalla kellui yksi turmeltu ihmiskohtalokin.

Italialainen yhteiskunta ja sen tapa hoitaa, tai siis jättää hoitamatta, asioita on käsittämätön. Jos joskus tuntuu että meillä Suomessa on laeissa porsaanreikiä ja epäoikeudenmukaisuuksia niin Italiassa asiat on toisin: rikoksia tonkivat tuomarit siirretään toisiin tehtäviin ja liian innokkaat poliisit vaan tapetaan. Samaan aikaan ongelmajätteet dumpataan mereen.

Ymmärrän miksi Leon ei halua näitä käännettävän italiaksi!

Donna Leon: Kasvot kuvassa (About face 2009) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: ** Pliisu

Håkan Nesser: Sukujuhlat

Kirjassa oli rikoksia ja poliiseja jotka ratkaisivat niitä. Syvempänä aiheena oli kuitenkin ihmisten tyytymättömyys omaan elämäänsä. On suorastaan hassua että ihmiset oikeasti toimivat niin että he eivät edes yritä muuttaa elämänsä suuntaa koska vanhaan tyytyminen on helpompaa. Siinä sitten masennutaan ja aletaan ryyppäämään kun yhtäkkiä ei olekaan muuta ulospääsyä.

Gunnar Barbarotti oli sellainen Wallander-klooni (eronnut, läheinen suhde tyttäreen) etten taida jatkossa panostaa erityisesti näiden Barbarottien lukemiseen, Nesserin muu tuotanto voi kuitenkin olla ihan hyvää.

Håkan Nesser: Sukujuhlat (Människa utan hund 2006) Tammi, suom. Saara Villa
Arvio: *** Lukemisen arvoinen

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

Surullinen, mutta hauska kertomus lapsen silmin köyhästä lapsuudesta Irlannin peräkylillä. Frankin isä on parantumaton juoppo ja äiti muuten vaan saamaton. Frank on esikoinen ja varsin kekseliäs hankkimaan ruokaa ja huveja itselleen ja veljilleen.

Kirjan aika-akseli oli erikoinen. Välillä käsiteltiin kappalekaupalla jotain lyhyttä ajanjaksoa ja toisaalla taas vuosi vilahtaa muutamassa lauseessa ohi. Se liittyy varmaankin siihen, että kyseessä on muistot eikä valmis, johdonmukainen juoni.

Frankin isä oli hahmoista kaikkein eniten tunteita herättävä... Miten mies voi ryypätä ruuan lastensa suusta? Äiti taas, no, ei saanut mitään aikaan juuri koskaan. Ihmettelenkin miten Frankista tuli niin aikaansaapa. Lienee perinyt jotain isovanhemmiltaan, jotain joka oli hypännyt sukupolven yli...

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli (Angels's ashes 1996) Otava, suom. Juhani Lindholm
Arvio: **** Riemastuttava

Anders Roslund & Börge Hellström: Lokero 21

Roslund ja Hellström kirjoittavat sujuvasti ja juonet ovat aina hyvin rakenneltuja ja ottavat vielä kantaakin yhteiskuntaan, MUTTA...

Tässä nimenomaisessa kirjassa oli iso vika. Grens pimitti todisteita suojellakseen kuolleen ystävänsä perhettä. Se oli jo ihan tarpeeksi kamalaa, kun samalla tiesi että Grens sai jatkaa poliisina. Olenhan lukenut myös tulevan kirjan "Tyttö katujen alta". Tilannetta pahensi se, että Grensin alainen Sundqvist jatkoi todisteiden salailua samasta syystä. Lopussa lukijalle paljastetaan, että nimenomaan tuon kuolleen ystävän vaimo onkin pahin pahis koko jutussa. Poliisit eivät saa sitä kuitenkaan koskaan tietää.

Tämä negatiivisuus melkein pilasi koko lukukokemuksen. Aloin melkeinpä vihata tätä kirjaa. Ei se kai vihaani kuitenkaan ansaitse...

Anders Roslund & Börge Hellström: Lokero 21 (Box 21 2005) WSOY, suom. Veijo Kiuru
Arvio: *** Ihan kamala, siis ei kirjana vaan juoneltaan

Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa, Mma Ramotswe tutkii

Tällä kertaa keskityin optimaalisiin lukuolosuhteisiin ja siemailin Rooibosta samalla kun luin. Eihän näiden kirjojen juonet paljoa poikkea toisistaan, mutta aina ne ovat yhtä positiivisiä. Tällä kertaa mma Ramotswe pohdiskeli kävelyn merkitystä ihmisen hyvinvoinnille ja suri pienen autonsa "poismenoa".

Ratkottavat ongelmat olivat opettavaisia, jalkapallojoukkueen omistajan hommaamat sponsorikengät olivat syypäänä huonoon menestykseen ja eräs nainen oli jäänyt "kolmen miehen loukkuun". Kaikki ongelmat selvisivät rehellisellä pelillä.

Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa, Mma Ramotswe tutkii (Tea time for the traditionally built 2009) Otava, suom. Jaakko Kankaanpää
Arvio: *** Luotettava

Eva Ibbotson: Pelastakaa kummitukset

Olen lukenut tämän viimeksi alle kymmenenvuotiaana. Yhtenä päivänä aloin miettiä ektoplasman syvintä olemusta ja samalla muistin tämän. Kirjan joka ensi kertaa selvitti minulle mitä on ko. aine.

Kirja on kirjoitettu lähes 40 vuotta sitten ja toisaalta se on vieläkin hyvin ajankohtainen. Kirjassahan verrataan kummitusten suojelua mihin tahansa luonnonsuojeluun. Kummitukset kuvataan enimmäkseen ällöttävinä, paitsi Hubert Hirveä, joka ei ole hirveä yrittämälläkään. Se on aika erilainen lähestymistapa kuin esim. Rowlingilla on. HP-maailmassahan noidat ja kummitukset ovat enimmäkseen sympaattisia ja mukavia, eivätkä haise pahalle, ainakaan tarkoituksella ja jatkuvasti.

Yhtäläisyyskin löytyy: samalla tavoin kuin Rowling kertoo Englannin pääministerille velhojen maailmasta, niin Rickkin joutuu kertomaan kummituksista pääministerille perustaakseen suojelualueen.

Onkohan Rowling lukenut tämän ennen kuin kirjoitti Potterit?

Eva Ibbotson: Pelastakaa kummitukset (The great ghost rescue 1975) WSOY, suom. Marikki Makkonen
Arvio: **** Ihana

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia

Kun lainasin tämä, niin luulin että olen lukenut Hustvedtia aikaisemminkin. Kirjan kuluessa ymmärsin, etten ollut. Kirjailijan tyyli muistutti voimakkaasti John Irvingiä, erityisesti "Viimeistä yötä Twisted Riverillä".

Kirjan juoni oli outo, osaltaan ennalta-arvattava, osaltaan taas täysin outo. Hahmoista kaikkein irvingmäisin oli Burton, täysi sekopää, joka oli vuosia palvonut salaa ystävänsä siskoa. Kun hän huomaa tuon siskon joutuneen vaikeuksiin, Burton tuhlaa omaisuutensa pelastaakseen sankarittarensa. Pelkästään jo Burtonin takia tämä kirja kannattaa lukea.

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia (The sorrows of an American 2008) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: *** Metka

Anders Roslund & Börge Hellström: Tyttö katujen alta

Ruotsalaiset dekkarit ovat pääsääntöisesti hyviä, mutta tämä oli tavallistakin parempi. Taidankin lukea näitä lisää...

Juonessa otetaan kantaa kansankodin ja koko Euroopan hyvinvoinnin puutteeseen ihan Mankellin hengessä. Katulapsia tuodaan Romaniasta Ruotsiin, mutta samalla niitä löytyy myös kaupungin alta. Erityisesti komisario Grensin usko siihen, että ongelma poistuu kun ajaa kodittomat maan alta pois, on uskomattoman naiivi, mutta samalla tyypillinen viranomaisille. Kysymys siitä, että onko ihmisellä oikeus olla piilossa ja erakko, vaatisi lisää keskustelua täälläkin.

Anders Roslund & Börge Hellström: Tyttö katujen alta (Flickan under gatan 2007) WSOY, suom. Sanna Manninen
Arvio: **** Tosi hyvä

Barbara Fister: Pyhimysmurha

Päähenkilö on nimeltään Anni Koskinen, joka ei ole suomalainen. Hänellä on vaan jotain suomalaisia sukujuuria, joista ei edes tiedä sen tarkemmin. Kirjan kannessa lukee "Anni Koskinen ratkaisee". Tämä teksti yhdistettynä kirjailijan ulkomaankieliseen nimeen sai minutkin lainaaman tämän kirjan. Huolimatta tästä kaupallisuudesta, kirja on kyllä ihan lukemisen arvoinen.

Tarkistelen yleensä kirjailijan taustoja Wikipediasta kun kirjoitan näitä arvosteluja. Tällä kertaa kirjailija elää kuitenkin niin marginaalissa, ettei häntä löydy sieltä. Metkaa!

Kirja oli siis hyvä, tyylillesti jatkaa Lehanen viitoittamalla tiellä.

Barbara Fister: Pyhimysmurha (In the wind 2008) Otava, suom. Pekka Makkonen
Arvio: *** Hyvä

Harlan Coben: Loukussa

Samaa sarjaa Slaughterin ja Lehanen kanssa. Ehkä vähän vähemmän väkivaltaa, mutta yhtä paljon amerikkalaisen yhteiskunnan järjettömyyttä.

Juoni oli Slaughterin tapaan monitahoinen ja hyvisten ja pahisten roolit muuttui lennosta. Silti noin puolesta välistä lähtien oli selvää kuka oli tosi pahis. Muut olivatkin oikeastaan vain harmaalla alueella.

Pieniä heikkouksia on helppo kaivaa. Esimerkiksi blogit, joita käytettiin ihmisten maineen menetykseen. Ei kai kukaan usko blogia, jossa on yksi postaus ja se ei sano muuta kuin haukkuu yhtä ihmistä. Sehän on niin ilmiselvää kuin olla voi. Voi olla että kirjailija käytti sitä juonellisista syistä, mutta se ei ollut uskottavaa.

Harlan Coben: Loukussa (Caught 2010) WSOY, suom. Eva Siikarla
Arvio: *** Pliisu

Ari Paulow: Khilafa! Valtakunta

Kirja on loppujen lopuksi hyvin perinteinen seikkailuromaani, jossa kaksoisagentteja on kasapäin. Ympärillä oleva maailma sen sijaan on hyvin mielenkiintoinen. Suomi on muuttunut islamistiseksi emiraatiksi, jota hallitsee Mehmet I.

Kirja sortuu selittelemään liikaa asioita, esim. joulukinkkua ei ole syöty vuosikymmeniin. Ei syytä siihen tarvitse lukijalle selvittää. Se on lukijan aliarvioimista. Muutenkin käytetään paljon aikaa sen selittämiseen, että miten näin pääsi käymään. Ainakaan minä en nää tällaista kehityskulkua ollenkaan mahdottomana vaan pystyn sen hyvin ymmärtämään vaikken tietenkään sitä toivo.

Kirjassa tuodaan esiin 2000-luvun alussa Euroopassa vallitseva suvaitsevaisuuden tila, joka antaa islamille jalansijaa länsimaisessa yhteisössä. Se verhotaan monikulttuurisuuden ja auttamisen verhoon, mutta itseasiassa se vain vahvistaa islamilaista yhteisöä.

Minun on helppo olla suvaitsevainen, minut on jo kasvatettu sellaiseksi ja toisaalta minusta kaikkien ihmisten hyväksyminen sellaisena kuin he ovat, on oikein. Mutta vaadin sitä myös muilta. Suvaitsevaisuuteni loppuu tasan siihen pisteeseen kun minua tai naisia tai homoja tai lapsia tai vammaisia ei enää suvaita tai kohdella oikeudenmukaisesti. Enkä voi käsittää, että jonkun kristityn suomalaisen mielestä islam on jees ilman mitään poikkeuksia. Ei islamistit tai jihadistit ole jees. On myös täysin selvää kumpi silloin voittaa jos ensimmäinen hyväksyy toisen, mutta toinen vihaa ensimmäistä. Silloin käy juuri niin kuin tässä kirjassa!

Kirjassa tuotiin esiin hienosti kehityksen jälkeenjääneisyys. Jos ainoat sallitut koulut ovat koraanikouluja niin lopputulemana ei ole kovin kehittynyt yhteiskunta. Nyt jo se on nähtävissä islamilaisen maailman tilanteessa. Pelkästään patenttihakemusten määrässä esim. Israel on valovuosia edellä naapurimaistaan vai mitä sanotte näistä luvuista (maan nimen perässä on patenttihakemusten lukumäärä vuonna 2005).
- Israel (1458)
- Jordania (2)
- Egypti (51)
- Saudi-Arabia (39)
- Syyria (4)
Lähde: The World Intellectual Property Organization

Tällä en tarkoita, että ihmiset olisivat tyhmempiä esim. Lähi-Idässä kuin muualla. Tilanteessa jossa jo lähtökohtaisesti puolet väestöstä ei ole oikeutettu saamaan koulutusta, tytöt naitetaan lapsina sukulaisille ja vallitsevan järjestyksen arvostelu on kielletty, ei voi syntyä tiedettä ja teknologiaa samassa määrin kuin länsimaisissa ja aasialaisissa vapaissa kilpailuyhteiskunnissa.

Ari Paulow: Khilafa! Valtakunta - Romaani oikeusvaltion raunioilta (2011) WSOY
Arvio: **** Ristiriitainen, mutta ehdottamasti lukemisen arvoinen

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

En tajua, miten Itkonen on voinut kirjoittaa näin huonon kirjan. Juoni on käsittämättömän sekava ja surkea sekä kaikki hahmot ovat epäuskottavia.

Miksi pitää kirjoittaa kirjoja kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Se on vaan huono idea ja väkisinkin syntyy ajatus, ettei kirjailija muuta sitten keksinyt.

Ainoa hyvä asia on pikkukaupungin ankea tunnelma laman kourissa. Minäkin muutin Hämeenlinnasta pois juuri noihin aikoihin, joten osaan samaistua siihen tunteeseen.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista (2010) Otava
Arvio: - Ihan paska

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Tarina on hauska ja tarpeeksi moniulotteinen. Tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, jossa eletään kupujen alla, koska säteily on liian voimakasta ja kaikenlaisista tapahtumista on tarjolla simulointeja eli mitään ei tarvitse "oikeasti" kokea, koska simulaatio on jo tarpeeksi hyvä.

Aika on kuitenkin vääristynyt kerronnassa. Tapahtumat ovat vähintään vuosikymmeniä tulevaisuudessa, mutta tekniikka on jämähtänyt tähän päivään, kämmentietokoneet ja internet eivät ole kehittyneet yhtään. Ainoastaan mönkijä, jonka voi kutsua kulkemaan jonnekin on vähän scifiä vielä. Teknisestihän se olisi jo nytkin mahdollista, mutta lainsäädännössä lienee vielä kehittämistä asian suhteen.

Ihmisten siruttaminen ja luokittelu on jo tuttua H.G. Wellsin ja George Orwellin tuotannosta. Sikäli siis Verronen nojaa hyvin kliseiseen tulevaisuuteen, mutta ehkä tuo kaikki on pian totta. Luokitellaanhan jo nyt ihmisiä esim. luottotietojen perusteella ja sijainninkin voisi jo määrittää puhelimen perusteella.

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (2010) Tammi
Arvio: **** Hyvä

Arnaldur Indriðason: Talvikaupunki

Ymmärrän kyllä, että maahanmuuttajiin kohdistuu paljon rikoksia, mutta hyvin monet dekkarikirjailijat ovat ottaneet nimenomaan ne aiheikseen viime vuosina. Toinen suosikkiaihe on väkivalta ilman mitään järkevää syytä. Tässä kirjassa esiintyy siis molemmat. Ei siinä mitään, media ja persuthan pitää kyllä huolta maahanmuuttajien tekemistä rikoksista eli lienee ihan aiheellista kirjoittaa myös kääntöpuolesta.

Erlendurin oppi-isä Marion Briem kuolee tässä kirjassa. Hän muistutti paljon Wallanderin vastaavaa, Rydbergiä, joka muistaakseni myös kuoli, en ole kyllä ihan varma siitä. Erlendurin lapset jäävät tässä vähän taka-alalle, mutta muistuttavat itsestään sentään välillä.

Jos aiemmin lukemassani Indriðasonin kirjassa Islanti näyttäytyy melko takapajuisena maana niin tämä oli jo hyvinkin moderni. Mitenköhän maailma muuttuu näissä kirjoissa, kun tapahtumat alkavat sijoittua Icesaven jälkeiseen aikaan...

Arnaldur Indriðason: Talvikaupunki (Vetrarborgin 2005) Blue Moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: *** Keskinkertainen

Arnaldur Indriðason: Räme

Jos lukee japanista käännettyä kirjaa niin se kyllä onnistuu koska nimetkin on käännetty joko foneettisin tai muin parustein. Tässä ei ollut. Piti lukea nimiä kuten Sigurður, Elliði, Auður puhumattakaan Þingvelliristä. Kirjan alussa selitettiin kyllä kirjainten fonetiikka, muttei se oikein auennut minulle ja lukeminen on hankalaa jos se ei aukea foneettisesti.

Muuten kirja oli todella hyvä. On hyvin silmiä avaavaa lukea ihan ventovieraasta kulttuurista ja samalla huomata kuinka lähellä se on omaamme. Lukuunottamatta sitä lampaanpäiden syömistä tietysti.

Islantilainen nimipolittiikka on myös hiukan kummallista. Vai mitä sanotte naisesta jonka etunimi on Eva Lind. Sukunimeä ei tainnut olla ollenkaan. Hänen veljendä oli Sindri Snær.

Arnaldur Indriðason: Räme (Mýrin 2000) Blue Moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Yksinkertaisesti hyvä

Lars Kepler: Hypnotisoija

En ole pitkään aikaan pelännyt minkään kirjan takia näin paljon. Kirjan alussa teini-ikäinen poika tunnustaa tappaneensa vanhempansa ja sisarensa erittäin julmasti. Syy ei kuitenkaan käy ilmi tunnustuksesta. Se tekee asiasta vielä pahemman. Kun syy sitten aikanaan selviää, niin se ei ole looginen kuin tuon sairaan teinipojan mielestä. Silloin lukijalle kuitenkin annetaan edes jokin syy ja teko lakkaa olemasta ihan niin kammottava.

Harvemmin tukholmalaisdekkareissa suomalaiset esiintyvät muina kuin pikkurikollisina tai luusereina. Tässä on toisin. Komisario Joona Linna ei taida olla oikeasti edes ruotsinsuomalainen, mutta ainakin lähellä sitä. Hän kuuntelee autossakin suomalaisia tangotähtiä... Yksi pahiksista taas, joka lopussa paljastuukin hyvikseksi, on nimeltään Jussi.

Kirjan tempo oli metka, samaan aikaan nopea ja hidas. Nopeudella tarkoitan danbrownmaista sinkoilua ja koko ajan menossa oloa ilman lepo- tai ruokahetkiä. Vaikka edettiinkin näin niin silti yhtäkkiä olikin kulunut päiviä ja jopa viikko, johon viittaan tuolla hitaudella.

Lars Kepler: Hypnotisoija (Hypnotisören 2009) Tammi, suom. Saara Villa
Arvio: **** Kammottava

Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies

Aika ajaa näistä dekkareista ohi. Jo 15 vuotta on vähän liikaa: puhutaan NMT:stä ja modeemista. Toinen vähän häiritsevä juttu on kieli, slangikin muuttuu. Voihan tosin olla että "rätkä" on ihan oikea (tamperelainen) sana moottoripyörälle. Siitä on vaan jo liikaa aikaa kun itse muutin Tampereelta pois.

Juoni oli taas ihan hyvä ja sillä tavalla Harjunpäämäinen, että varsinaista motiivia tappoihin ei ollut. Oli vaan tappaja joka oli päästetty liian aikaisin vankimielisairaalasta kotiin.

Koskinen on tyypillinen suomalainen dekkarisankari: on perhettä, epävarmuutta, byrokratian vihaamista ja pomon halveksuntaa. Ja sitten se yksi pakollinen naispuoleinen työkaveri. Maria Kallio tarvitsee seuralaisia suomalaisena dekkarin päähenkilö-poliisina!

Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies (1996) Karisto
Arvio: *** Pliisu

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa

Tätä tulee väkisinkin verrattua Theoriniin tapahtumapaikan takia (Gotlanti, Öölanti), mutta tasoltaan Jungstedt ei pääse lähellekään Theorinin tunnelmia. Oikeastaan tässä kirjassa ei ollut edes mitään tunnelmaa.

Kirjan ainoa valopilkku oli kuvaus Veronikasta. Se oli juuri niin todellinen kuin tuollaiset ihmiset ovat. Voisi sanoa että jopa vähän liikaa niin kuin oppikirjasta. Herää heti epäilys että kirjailija on keskustellut liikaa kirjan lopussa kiitetyn psykiatrin kanssa eikä ole ymmärtänyt että todelliset ihmiset saattavat sopia hyvin diagnoosin määrittelyehtoihin, muttei koskaan kuitenkaan ihan näin täydellisesti.

Lisäksi kirjaa vaivasi "liian monta kertojaa" -syndrooma. Toiset kirjaiijat pystyvät hallitsemaan sellaisen kuvion, mutta Jungstedt ei selvästikään kuulu heihin.

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa (Den mörka ängeln 2008) Otava, suom. Sanna Manninen
Arvio: ** Ihan tavallinen

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Marko Kilpi osaa kirjoittaa. Niin yksinkertaista se vaan on.

Tällä kertaa päähenkilö Ollin rinnalle nostettiin Elias, hiukan omituinen poliisi-psykoterapeutti. Elias muistutti Sipilän Suhosta. Eroa oli vaan siinä, etä Suhonen pääsi rikollisten lähelle ainoastaan Suikkasena, mutta Elias omana itsenään.

Johtotähti kirjassa oli kuitenkin ex-narkomaani Pike, joka pääsi vankilasta pienen poikansa kanssa. Pikeä vainosi vanhat haamut. Jos tämä olisi ollut Sipilän kirja niin lopussa Lalli olisi tappanut Piken ja itsensä ja vain Aleksi olisi jäänyt eloon. Mutta Kilpi ratkaisi toisin. Vähän ehkä liikaakin 007-hengessä, mutta melkein jopa uskottavasti.

Kilpi kirjoittaa minulle ihan vieraasta maailmasta, mutta tekee sen hienosti ja selvittää samalla huumeiden vääristämää maailmaa ja sen logiikkaa. Pike kyseenalaistaa hienosti "normaalin elämän": äidit hiekkalaatikolla ja kotirouvat kaupassa. Ei siis välttämättä arvostele, mutta ihmettelee, että tuotako se tavallinen elämä onkin...

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin (2011) Gumemrus
Arvio: **** Tosi hyvä

Jarkko Sipilä: Muru

Löysin tämän ihan sattumalta Best seller -hyllystä. Luin samantien ja siinä saattoi taas jäädä jotain taloustöitäkin tekemättä. Jos kerran tunnen tarvetta lukea kirjan samantien niin kai se sitten on hyvä kirja.

Tämä ei ollut enää niin kliseinen kuin aikaisemmat: karhyryhmä ei tullut koska ei ehtinyt, mutta jackbauer-tyyppi ja voima-avain olivat entisellä paikallaan. Flashbang sen sijaan oli tainnut jäädä kotiin.

Kaiken kaikkiaan juoni kertoi tavasta jolla yhteiskunta jättää kaikki hetteille, jotka eivät osaa pitää tarpeeksi puoliaan. Antaisivat joskus Takamäen kirjoittaa hallitusohjelman niin voisi tulla vähän erilaista jälkeä!


Jarkko Sipilä: Muru (2011) Crime Time
Arvio: **** Taas meni yhdeltä istumalta

Agatha Christie: Lordin kuolema

Nyt on kyllä pakko pitää Agatha Christie -tauko. Tääkin on varmasti ihan hyvä kirja, mutta liika on vaan liikaa. Kaikki menee niin kuin ennenkin: murha, Poirot viisastelee, harhautuu, syyllinen on selvä, Poirot miettii, todistaa jonkun ihan muun murhaajaksi ja Hastings ihmettelee...

Agatha Christie: Lordin kuolema (Lord Edgware dies 1933) WSOY, suom. Eila Pennanen
Arvio: * Samaa

Agatha Christie: Vaarallinen talo

Kunnianhimoinen tavoitteeni lukea kaikki Christiet saattaa olla hiukan liian optimistinen. Nämä alkavat pikkuhiljaa jo kyllästyttämään. Toisaalta tässäkin oli tosi nerokas juoni, joten ehkä lukemalla näitä vähän harvemmin voisi päästä joskus loppuunkin.

Tässä oli monia Christien tai ainakin Poirotin kliseitä: rajattu määrä epäiltyjä, lopussa kaikki kootaan paljastamaan lopullinen ratkaisu puhumattakaan Poirotin kyvystä tehdä johtopäätöksiä ihan pientenkin yksityiskohtien perusteella.

Agatha Christie: Vaarallinen talo (Peril at End House 1932) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: *** Pliisu

Kapteeni Leo Rainio: Keisarin tekohampaat

Kirja on varsinainen seikkailuromaani. Siinä seikkailevat Jussi Kiho ja Onni Piukkanen. Kirja alkaa kännireissulta Pariisissa ja päättyy Abessinian kautta Turkuun. Siinä tehdään kolme vallankumousta ja ruumiita tulee ihan Steven Seagalin hengessä.

"Tekohampaat" on Armas J. Pullan ja Mika Waltarin yhdessä kirjoittama seikkailukirja. Kirja on kirjoitettu jo 1930-luvulla ja on hämmentävän nykyaikainen. Suurin ero miksei se voisi olla nykypäivänä kirjoitettu on rasismi. Kirjassa kerrotaan juutalaisesta, jonka nenä saattoi mittasuhteistaan päättäen vainuta pienimmätkin ansiomahdollisuudet sadan kilometrin säteellä. En voi edes kirjoittaa tähän mitään lainausta siitä miten afrikkalaisia kuvataan. No, kirja on aikansa kuva ja sille ei enää voi mitään. Kirjan nykyaikaisuutta kuvaa myös Piukkasen kommentti: Taivas varjelkoon, millainen mylly siellä on käynnissä.

Kirja löytyi Pasilan kirjavarastosta ja siitä löytyi sivulta 47 lapsuudesta tuttu kirjaston kirjojen kommentti: "Katso sivu 128" ja sivulla 128 "Älä ole utelias". Sen perään oli eri käsialalla lisätty "Hah hah. Oliks toi olevinaan joku hyvä vitsiki?" Ensimmäiset kaksi kommenttia oli kirjoitettu käsialalla, jollaista käyttävät eläkeikäiset nykyään... Toisaalta tuo kolmas kommentti on sikäli samaa sarjaa vessakirjoitusten kanssa, että kommentoidaan jonnekin jotain, mutta alkuperäisen kommentin kirjoittaja ei välttämättä ikinä näe vasta-argumenttia.

Kapteeni Leo Rainio: Keisarin tekohampaat (1931) Gummerus
Arvio: *** Hauska

Agatha Christie: Kuolema lähettää viestin

Tapahtuu murha ja siitä saadaan ilmoitus heti sen tapahduttua jonkinsortin spiritistisessä istunnossa. Siinä sitten poliisi ja epäillyn tyttöystävä tahoillaan selvittelevät asiaa ja vihjeitä saadaan vaikka kenen syyllisyydestä. Lopuksi sitten se, jota ei ole varsinaisesti edes epäilty kertaakaan, osoittautuu syylliseksi.

Mietin että kun Christie kerran kirjoitti niin paljon niin seassa, on muutama tosi huippu, muutama tosi huono ja sitten tätä keskitasoa on paljon. Ja melkein millä tahansa muulla mittapuulla tämäkin olisi huippua, mutta Christielle on pakko rakentaa uusi asteikko!

Agatha Christie: Kuolema lähettää viestin (The Sittaford mystery 1931) WSOY, suom. Anu Niroma
Arvio: *** Perus-Christietä

Dennis Lehane: Paahtavan taivaan alla

Odotan Lehanelta aina suuria. "Menneisyyden ote" ja "Suljettu saari" on huippuja, mutta tämä kaikki muu... Vähän parempia kuin Slaughterit mutta samalla tavalla väkivaltaisia ja toisaalta käsittämättömiä oikean ja väärän suhteen.

Saako raiskaajan hakata? Saako Osaman tappaa? Mielestäni kaikki ansaitsevat oikeudenkäynnin. Jos lainsäädäntö on sellaista kuin se Yhdysvalloissa on (viittaan siis tilanteeseen, jossa todisteita ei saa käyttää oikeudessa kun ne on "väärin" hankittu), saattaa jollekin tulla mieleen käyttää omankäden oikeutta, mutta sille ei ole olemassa mitään oikeutusta.

Minulla on erilainen käsitys monesta oikeudellisesta asiasta Lehanen hahmojen kanssa, mutta sen lisäksi en ymmärrä Kenzien ansaintalogiikkaa: Jos on kerran yksityisetsivä niin pitäisi keskittyä hommiin, joista maksetaan eikä siihen mikä kiinnostaa. Ainakaan jos pitää vielä itse maksaa muille postaamisesta...

Dennis Lehane: Paahtavan taivaan alla (Prayers for rain 1999), suom. Heikki Karjalainen
Arvio: ** Epäuskottava

Karin Slaughter: Pelon huone

Kirjan juoni oli yhtä monitahoinen kuin huono jakso jossain "Jerry Bruckheimerissa" eli aika huono. Kirjan alku on kieltämättä oivaltava, mutta siihen se sitten jääkin.

Suurin varoitusmerkki taisi olla painettuna jo kirjan kanteen: "Will Trent -dekkari". En siis tarkoita, että Will Trentissä olisi jotain vikaa vaan sitä että kirja on niin tuntematon, että kustantajan täytyy osoittaa sormella mahdolliselle lukijalle, kuka on kirjan päähenkilö, tietenkin siinä toivossa, että lukijat tuntisivat Trentin nimen. Tämä on kuitenkin vasta toinen Trent-dekkari ja uskon että "Will Trent" kirjan kannessa ei houkuttele ketään!

Karin Slaughter: Pelon huone (Fractured 2008) Tammi, suom. Annukka Kolehmainen
Arvio: ** Tyhjä

Mika Waltari: Jälkinäytös

Luulin, etä "Vieras mies" loppui jo, mutta sitten hokasin että sitä seuraa vielä "Jälkinäytös". Fiksuna ajattelin että siinä varmaan kerrotaan tuomio ja sen pituus on max. 10 sivua. Jälkikäteen ymmärsin, että kyse on kokonaan toisesta kirjasta, jatko-osasta "Vieraalle miehelle". Kaiken lisäksi Waltari kirjoitti sen melkein kuin paineen alla, kun lukijoille piti näyttää, että paha saa palkkansa.

Kirjan juonikuvio oli hieno. Käytiin läpi Astridin motiivi ja tunnustus, mutta myös ne lukuisat juorut ja niiden seuraukset ja yksi huijausyritys kun vanhan isännän rahat yritettiin saada pois Astridilta. Yleisöä ja sen tekopyhyyttä voisi varmaankin verrata Waltarin lukijoiden reaktioon "Vieraaseen mieheen". Kaiken huippu oli Aaltosen vaimo, josta piti tulla tähtitodistaja oikeudenkäyntiin todistamaan Aaltosen lurjusmaisuus, mutta asia kääntyikin aivan päinvastoin.

Loppu oli melkein onnellinen, kun Astrid palaa lapsensa kanssa vankilaan.

Juoni muistutti hyvinä poliiseineen, tuomareineen ja syytettyineen ja pahoine todistajineen ihan "Kovaa lakia".

Mika Waltari: Jälkinäytös (1938) WSOY
Arvio: **** Melkeen ku "Kova laki"

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon

En tiedä mitä oikein odotin kun aloitin, mutta odotukset ylittyivät. Kirjan juoni on simppeli, mutta tunnelma hieno. Epätoivoisen emännän kauhea elämä sekopäisen aviomiehen rinnalla on kuvattu erittäin uskottavasti. Lukija uskoo helposti, että pakotietä ei ole.

Kun emäntä sitten tekee kamalia ja peittää jäljet niin lukijan on helppo yhtyä emännän teon moraaliseen oikeutukseen.

On vaikea uskoa, että tämä kirjoitettiin jo 1930-luvulla. Kirjan teemat ja erityisesti sen ratkaisut tuntuvat erittäinkin nykyaikaisilta. En ole lukenut läheskään kaikkia Waltarin kirjoja, mutta mielestäni tämä on jopa parempi kuin Sinuhe, joka on kyllä hieno omassa historiallisten romaanien sarjassaan.

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon (1937) WSOY
Arvio: ***** Mieletön

Turkka Hautala: Paluu

Tämä ei ollut mikään kakkos-osa "Salolle", mutta olisi voinut olla. Kirjan päähenkilö, nimeltään Väinö Linna, palaa vanhaan kotikaupunkiinsa Saloon etsimään alkoholisoitunutta isäänsä. En muista mainittiinko kaupungin nimeä, mutta ilmiselvää se oli.

Hattuleidin huudot on taas niin hyviä: "Kui sää plakkihammas tollai ilveiles. - Tommone säikky persjalka! Men sin muire sopulie sekka! - Sis pysyny pois vaa!" Ja toi viimenen kommentti on niin totta: vaikkei olis kymmenee vuotee käyny jossai kaupass Saloss ni kyll ne myyjät vaa viälki tuntte. Siis nimenomaan ne tuntee mut. En tällä siis tarkoita, että myyjät toivois että olisin pysynyt poissa.

Samalla tavalla ku Salokin niin tääki kuvaa sitä teini-iän angstia, joka liittyy Saloon, mutta kirjan päähenkilö Väinö oppii elämään asian kanssa.

Turkka Hautala: Paluu (2011) Gummerus
Arvio: **** Hieno

Peter Høeg: Rajatapaukset

"Lumen tajun" jälkeen odotan Høegilta aina paljon. No tässä kirjassa oli ehkä paljon, mutta hyvin hankalassa muodossa. Kirjan perusjuoni oli traaginen tarina Peteristä, jonka tausta on vaikea. Hän tutustuu Katarinaan ja Augustiin hienostokoulussa, johon heistä kukaan ei kuulu. Ihmiskohtalot ovat hankalia ja loppuratkaisu kamala. Kirja voisi toimia jos juoni olisi tässä.

Juoneen liittyy kuitenkin myös loputon pohdinta ajasta. Tämä kirja kärsi valtavasti siitä etten ehtinyt lukea sitä yhtäjatkoisesti vaan pätkittäin ja erityisesti tuo ajanpohdinta olisi tarvinnut enemmän jatkuvuutta. Toisaalta kirja ei ollut niin hyvä että se olisi pitänyt minut otteessaan eli se oli vähän myös kirjan "oma vika" että luin sitä pätkittäin.

Peter Høeg: Rajatapaukset (De måske ednede 1993) Tammi, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Arvio: ** Hyvin kummallinen

Cathleen Miller: Aavikon kukka

Kirja kertoo Waris Dirien elämästä ja perustuu Warisin muistikuviin. Sen kun pitää mielessä niin monet ristiriitaisuudet ei niin haittaa. Onhan se silti jännittävä tarina kuinka paimentolaistyttö karkaa ennen naittamistaan (vaihtoa viiteen kameliin), muuttaa ensin kaupunkiin ja siitä sitten Lontooseen. Neljän vuoden päästä hän jää yksin Lontooseen ja alkaa malliksi.

Dirien tarina on kaunis kuvaus Somalian paimentolaiskultturin hienoista puolista, jotka me suomalaiset usein unohdamme. Sota on tietenkin muuttanut tuon tilanteen kaikien osalta sielläkin. Dirie nostaa esille ko. kulttuurista myös pimeät puolet: tyttöjen ympärileikkaamisen ja pakkoavioliitot.

Nämä teemat ovat erittäin tärkeitä, mutta tarina itsessään on jotenkin ohut.

Cathleen Miller: Aavikon kukka (Desert flower 1998) WSOY, suom. Riitta Toivanen
Arvio: ** Epäuskottava tarina

Francesca Marciano: Matka kuvien taakse

Kirjan päähenkilö joutuu puolipakolla lähtemään Afganistaniin lehtitoimittajan valokuvaajaksi. Aihe on vaikea: tyttölasten pakkoavioliitot ja niiden seuraukset. Kirja on romaani, joten välillä mennään aika koomisiinkin tilanteisiin. Heti alussa koomista on turvallisuus-kurssi, joka toimii kuin kesäleiri: yhdessä koettu kauhu yhdistää kaikkia. Voi olla että tuollaisia kursseja on oikeasti käytävä, mutta tuskin ne ihan tuollaisia on.

Kirjan ehkä kantavin ajatus on Marian kaipuu Afganistaniin heti kun joutuu pois sieltä. Vaikka olosuhteet ja kaikki on kamalaa niin silti kaipuu jää. Tunnen itse samanlaista Intiaa kohtaan. En unohda rottia, spitaalisia tai kamalia vessoja, mutta silti mielessäni on koko ajan ajatus paluusta...

Kirja kertoo Kabulin kaoottisesta tilanteesta ja olosuhteista Afganistanista joita ei hyväksyttäisi missään muualla, mutta siellä ne vaan vallitsevat vuodesta toiseen eikä "kukaan tee mitään".

Francesca Marciano: Matka kuvien taakse (The end of manners 2007) WSOY, suom. Irmeli Ruuska
Arvio: *** Ihan hyvä

Cate Tiernan: Night's child

Kirjassa tapahtui suunnilleen yhtä paljon kuin neljässätoista aikaisemmassa yhteensä. Tapahtumat alkaa muutamaa vuotta edellisen osan loppumisen jälkeen, mutta hyppäävät äkkiä 15 vuotta myöhemmäksi.

Kirjan kertojat ovat Morgan ja Morganin tytär Moira. Moira käy läpi samanlaisia asioita kuin Morgan kävi teininä ja jotka ovat loppujen lopuksi samoja kuin kaikilla muillakin. Noita-initaatio on samanhenkisessä roolissa kuin ripillepääsy luterilaisessa maailmassa. Tämä on myös Tiernanin Sweep-maailman yksi ärsyttävä piirre. Noita-yhteisö on olevinaan jotain ihan muuta kuin normaali-maailma, mutta Tiernan on luonut siitä eräänlaisen peilimaailman, jossa kaikelle on vastaavuus.

En nyt rupea juonta tässä enempää spoilaamaan, mutta kirja kertoo ehjän tarinan alusta loppuun ja voisi sopia luettavaksi myös ihan sellaisenaan ilman alkuosia.

Cate Tiernan: Night's child (2003) Puffin Books
Arvio: **** Itsenäinen teos

Cate Tiernan: Full circle

Kirjassa oli kaksi juonta jotka olisi voinut jättää kyllä välistäkin: Selenan sielu tuli vainoamaan Morgania ja Daniell keksi loitsun jolla voidaan rajoittaa noidan voimia, ettei niitä tarvitsisi ottaa kokonaan pois.

Amerikkalaisuuden perimmäinen olemus taitaa olla tuotesijoittelu. Sweepissä syödään lukematon määrä Pop-tarteja ja juodaan Diet Cokeja ainakin yhden valtameren verran. Siinä häiritsee siis kaksi asiaa: tuotesijoittelu ja ruokavalion epäterveellisyys. Tuollaisella ruokavaliolla kyllä kuolee aika nuorena...

Cate Tiernan: Full circle (2002) Puffin Books
Arvio: ** Täytekirja

Cate Tiernan: Reckoning

Tämä erosi muista Sweepin kirjoista, koska käsitteli yhden, melkein ulkopuolisen henkilön tarinan pääosiltaan. Minä-kertoja oli siis Alisa, joka karkaa kotoaan ja lähtee tapaamaan äitinsä sukulaisia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

Alisan ongelma on hallitsematon telekinesia, siis sama "vika" kuin Kingin Carriella. Alisa löytää isoäitinsä asumassa kummitustalossa, mutta paljastaa Hunterin avulla ettei talo kummittele vaan isoäiti itse aiheuttaa nämä tilanteet.

Vertaan näitä kirjoja usein Harry Potteriin, mutta taikuus ilmenee hyvin eri tavoin amerikkalaisessa ja brittiläisessä sarjassa. Potterissa on yksinkertaisia loitsuja, kuten esim. "Kangistumis tyystilys", joka kangisti sen johon taikasauvalla osoitti sen sanoaessaan. Sweepissä loitsuja rajataan tarkasti. Loitsun alussa siis käytetään paljon aikaa alussa siihen, että mihin paikkaan, aikaan, henkilöön tms. loitsu rajoittuu. Jollei näin tehtäisi, olisi vaara että loitsu vaikuttaisi paikkaan, aikaan tai henkilöön jolle se ei ole tarkoitettu. Tätä tarkkaa rajaamista voisi verrata amerikkalaiseen sopimusoikeuteen ja sen varjopuoliin. Ehkä kyse on luottamuksen puutteesta.

Toinen merkittävä ero on nykyaikaisten värkkien käyttö. Potterissa pölynimuri on pelkkä anekdootti, koska pölyt voi taikoakin pois ja paikasta toiseen voi siirtyä salamannopeasti käyttämällä taikuutta hyväkseen. Sweepissä taas noidat ajavat autoilla, asuvat ihan normaaleissa taloissa ja menevät sairaalaan jos loukkaantuvat vakavasti.

Cate Tiernan: Reckoning (2002) Puffin Books
Arvio: *** Erilainen

Cate Tiernan: Eclipse

Blogini pääsääntö oli aluksi spoilaus, mutta palautteen johdosta olen vähentänyt spoilereita. Nyt kuitenkin kaikille Sweepin lukemista suunnitteleville vakava varoitus: on tulossa käänteentekeviä juonipaljastuksia.

Ensinnäkin oli hienoa että Espoon kaupunginkirjasto ottaa asiakaspalautteet vakavasti ja palvelee täydellä sydämellä, erityisesti Sini N. toimi hienosti. Sain heti viestin kun kirjat oli mahdollista varata ja näin pääsin heti ensimmäisenä listalle.

Toiseksi oli hienoa lukea näitä taas pitkästä aikaa. Olinkin jo melkein unohtanut tämän wicca-pakanamaailman.

Ensin kirjassa ihmetellään mitä nyt tehdään. Morganin isä Ciaran kuitenkin ilmaantuu ja antaa Morganille vaihtoehdot: liity mukaan tai tulee dark wave. No sitä odotellassa Hunterin isä Daniel tekee vastaloitsun dark wavelle.

Morgan saa Ciaranin nalkkiin, koska tietää tämän "true namen". Ciaranille tehdään sama kuin David Redstonelle "Awakeningissä" eli riistetään voimat ja kyvyt toimia noitana. Luulen kuitenkin että jollain uudella ja härskillä tavalla Ciaran on tehnyt voldemortit ja saa voimansa jotenkin takaisin. Onhan kirjoja vielä kolme jäljellä.

Ennustelin jo "Strifen" arvostelussa, että "Alisa paljastuu kaiken pahan aluksi ja juureksi" ja niinhän tässä käy. Dark wave tulee Ciaranin kohtalosta huolimatta ja vaikka Alisa ei ole tiennyt olevansa "blood witch" hän kuitenkin onkin 3/2-kertainen BW ja pystyy torjumaan DW:n Danielin ohjeilla eikä kuole koska ei ole noita. Loogista!

Kirja oli kyllä tosi lyhyt. Aikuisten kirjoina tämä 15 osaa olisi ollut helposti 3-osainen sarja ja sittenkin osat olisi olleet aika lyhyitä.

Cate Tiernan: Eclipse (2002) Puffin Books
Arvio: *** Vaikuttava

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Tästä kirjasta mua vinkkasi RJS (kiitos) enkä tiennyt mitään muuta kuin vinkin "hieno tunnelma" kun aloitin.

Kirjan kertomuksen runko on näin jälkikäteen ajateltuna mitäänsanomaton. Hienoa onkin että loppujen lopuksi juoni jää sivuseikaksi kirjan tunnelman rinnalla.

Kirja kertoo nuoresta kirjailijanaisesta, joka lähtee maalle kirjoittaakseen kirjan. Siellä hän kohtaa vanhan naisen joka ei usko enää koskaan tuntevansa iloa tai onnea. Naiset ystävystyvät herkällä tavalla ja pitävät huolta toisistaan.

Kirjan lukeminen aikaansai rauhallisen ja "lempeän" olon. Vaikka luin sitä pätkissä niin aina vaikutus oli sama.

Lukijat ovat pyytäneet, että mainitsisin myös tilanteen johon kirja sopii. No tämä kirja sopii vaikka matkustustilanteeseen, jossa kulkuneuvo ja odotusaula vaihtuu, mutta tunnelma säilyy positiivisena huutavista lapsista, nälästä ja myöhästymisestä huolimatta juuri tämän kirjan avulla.

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Let me sing you gentle songs 2005) Gummerus, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Arvio: ***** Hieno tunnelma

Marko Leino: Kotirauha

Kirjan tarina jo kertaalleen konkurssin tehneestä yrittäjästä on vähän liian "tavallinen tarina" ollakseen kiinnostava. Sami Rakentaa Oy gryndaa omakotitaloja ja kun tulee taantuma, jää talot myymättä ja palkat maksamatta. Sami yrittää pitää yllä kulissia menestyvästä yrittäjästä ja joutuu vaan pahempaan kuseen. Sitten käydään läpi vähän kliseisen vaikeaa suhdetta isään ja äitiinkin. Lopussa tulee pari ruumista, mutta itsemurhayrityksen ja äidin kuoleman jälkeen kaikki onkin taas hyvin. Velat saadaan maksettua ja saadaan onnellinen loppu.

Kirja oli hyvin kirjoitettu, mutta juoni oli huono. En tiedä mistä olin saanut käsityksen, että Leino olisi nimenomaan hyvä juonenrakentelija. No se käsitys on nyt mennyttä!

Marko Leino: Kotirauha (2010) Teos
Arvio: ** Ennalta-arvattava

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

Tämä kirja on jatkoa "Lakanasiiville". Taas käsitellään vain yhtä päivää, tällä kertaa kesäkuussa 1942 eli vuotta myöhemmin kuin "Lakanasiivet". Henkilöt ovat samoja, muutama lisää kuitenkin.

Kirja kulkee samaan aikaan monen ihmisen mukana ja nämä ihmiset törmäävät välillä toisiinsa ja erkanevat jälleen. Teemoina on esimerkiksi homoseksuaalisuus, tyttöjen suhde saksalaisiin ja venäläisten sotavankien kohtelu.

Tutuista henkilöistä Juho Tiihonen on juuri hyväksytty oppikouluun ja edelleen hän kantaa vastuuta Saaralotasta. Juho on myös varsinainen luonnontieteilijä. Hän haluaa löytää kadonneen kukan ja kanniskelee kasviporttööriään mukanaan kunnes saa sinne sisiliskon ja antaa sen Saaralotan haltuun.

Itse en tiennyt mikä on "kasviporttööri". Asiayhteyksistä sitten tajusin, että se on jonkinlainen kasvikotelo. Googlaamalla löysin "Seniorinetistä" kuvankin kauniista sellaisesta. Se on siis pitkulainen peltikotelo, jossa on kantohihna.

Kirjan tunnelmat kertovat puutteesta: rikkaruohoista tehdään muhennosta ja leipää ei normaalisti paisteta kun jauhoja ei ole. Kähkönen lataa taas yhteen päivään paljon tapahtumia, mutta kai tosielämässäkin niin joskus tapahtuu.

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä (2009) Otava
Arvio: **** Hyvä

Kathryn Stockett: Piiat

Kirja tarttui mukaan kun hengasin Kirjasto kympissä. Tiedoksi siis kaikille nopeille lukijoille: sieltäkin saa kirjoja, ainakin Bestsellereitä.

Kirja kertoo tarinan yhden syvän Etelän kaupungin koti-apulaisista ja heidän kohtaloistaan noin vuonna 1963. Kirjan minä-kertoja vaihtelee joka kappaleessa, mutta kokonaisuus pysyy kasassa koko ajan. Esiin nostetaan myös mustat-valkoiset -kahtiajaottelun lisäksi "white trash"-ilmiö.

Lainasin kirjan lauantai-iltana viideltä ja sunnuntai-iltaan mennessä kirja oli luettu. Siinä välissä kävin leffassa ja salillakin. Eli päälle neljäsataa sivua reilussa vuorokaudessa. Kerron tämän siis siksi, että se kertoo miten hyvä kirja on. Sitä on vaikea laskea käsistään.

Kathryn Stockett: Piiat (The help 2009) WSOY, suom. Laura Beck
Arvio: **** Hyvä

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

Sirpa Kähkönen on todella aliarvostettu ja alitunnettu kirjailija. Toisaalta jos nämä kirjat olisivat oikeasti niin hyviä kuin minusta tuntuu, niin kai Kähkönen olisi tunnetumpi. Mutta minä henkilökohtaisesti siis pidän näistä. Jopa niin paljon että en raaskisi lukea seuraavia kirjoja vaan haluaisin säästää kokemusta sopivaan hetkeen.

Kirjan päähenkilö Anna on hahmo, jonka taustasta tulee mieleen Joel Lehtosen "Putkinotko". Anna on kuitenkin taustaansa nähden "kansainvälinen tyyppi". Kirjan kieli on todella mehukasta, mutta minua vaivaa varsinaissuomalaisuuteni eli en voi ihan kaikkea ymmärtää.

Kirjan nimi "Mustat morsiamet" viittaa synkkyyteen, mutta kirja ei ollut synkkä vaan olosuheista huolimatta jotenkin valoisa.

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet (1998) Otava
Arvio: **** Helmi

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

En tiedä millaset ihmiset niitä palkintoja jakaa, mutta ilmeisesti aika erilaiset kun minä. En olisi edes lukenut tätä loppuun, mutta on moraalitonta haukkua kirja, jota ei ole lukenut. Niinpä luin ja nyt sitten haukun.

Kirjan pääjuoni nojautuu surulliseen ja yksinäiseen ihmiskohtaloon. Siitä kuviosta olisi voinut kasata hyvänkin kirjan. Rimminen ei lähde sellaiselle tielle vaan ihan käsittämättömälle taloustutkimuksen polulle, joka johtaa Keravalle.

Juoni oli epäuskottava ja epäjohdonmukainen. Ainoa asia, joka jäi mieleen oli Jokipaltioiden vihatut pahkakellot ja Jalkasten jättikello saman kettiön seinän molemmin puolin. Nyt kun asian kirjoitin, tajusin että siihenkin liittyy asiavirhe, koska kyllä kerrostalo suunniteltaisiin niin että vierekkäisten keittiöiden vesipisteet olisi vastakkain eikä kelloseinät.

Huonouden huippu oli loppuratkaisu, joka ei ollut mitään. Se vaan olla möllötti!

Mikko Rimminen: Nenäpäivä (2010) Teos
Arvio: * Huono kirja

Markus Nummi: Karkkipäivä

En oikein tiennyt mitä aloin lukea, mutta kun olin aloittanut, oli vaikea enää lopettaa. Kirja on kirjoitettu hyvin, minä-kertoja vaihtelee eikä aikakaan pysy ihan lineaarisessa kehyksessään. Silti kirjaa oli helppo lukea.

Kirjan tarina on hyvin surullinen: miten pieni poika voi olla ainoa, joka näkee naapurin tytön äidin hirviönä samaan aikaan kun naisen esimies, naapurit ja sosiaaliviranomaiset pitävät tilannetta normaalina. Kaikkein hellyyttävintä on pojan halu pelastaa tyttö kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.

Kirjailija on hahmoista epäuskottavin, mutta jollain tavalla hänkin on koskettava. Erityisesti kohtaus, jossa hän herää keskellä yötä, kun poika on pissannut housuunsa istuessaan piilossa kaapissa.

Markus Nummi: Karkkipäivä (2010) Otava
ARvio: **** Merkittävä

John Boyne: Kapina laivalla

Vielä palatakseni takakansiteksteihin niin tässä kirjassa luki jo etukannessa "Menestysromaanin POIKA RAIDALLISESSA PYJAMASSA kirjoittajalta". En kai olisi muuten kirjaa edes lainannut, mutta ikävää mainontaa joka tapauksessa.

Kirja oli sinänsä ihan hyvä. Hiukan dickens-henkinen nuoren pojan selviytymistarina.

En vaan ymmärrä miksi Boyne kirjoittaa tällaisia "covereita". "Pojan raidallisessa pyjamassa" vielä ymmärsi, koska se oli yksi pieni ja koskettava sivujuonne suuressa tapahtumassa. Tästä kapinasta on kirjoitettu vaikka kuinka paljon ja tehty elokuvakin. En tunne niiden sisältöä, joten en osaa sanoa paljonko tämä on ristiriidassa niiden kanssa. Luulen kuitenkin että Boyne teki kapteeni Blighistä suuremman sankarin kuin hän olikaan.

John Boyne: Kapina laivalla (Mutiny on the Bounty 2007) Bazar, suom. Laura Beck
Arvio: *** Kumma kirja

Niall Griffiths: Rääpäle

Tämä taitaa olla vasta toinen Griffithsin kirja, joka on edes suomennettu. Voi olla että "Lampaanköyrijän" jäljiltä tiesin mitä odottaa, mutta tämä oli hyvä. Kieli ei ollut läheskään yhtä räävitöntä kuin "Köyrijässä" vaan aivan ihanan kuvailevaa.

Kirjan päähenkilönä on taas vähän jälkeenjäänyt epileptikko, Rääpäle, joka teini-ikäisenä muuttaa Tenuenon luo asumaan, koska isäpuoli ei kestä häntä. Tenuenon vaimo on juuri kuollut ja lampaatkin on tapettu. Tenueno elää syvällä tenuhuuruissaan ja siinä sitten yritetään selvittää mikä peto seudulla pyörii. Loppuratkaisu on kaikessa kamaluudessaankin jotenkin kaunis, vaikkei petoa löydykään.

Rääpäle kertoo asiat itse ja omasta näkökulmastaan käyttäen Omia Sanojaan. Hän kuvaa asiat niin kuin ne ovat eikä niin kuin sivistyneen ihmisen kuuluu. Omalla tavallaan kieli muistuttaa hiukan sarjakuvista tuttua tyyliä tehosteineen: Lyö pullon BANG pöytään.

Kirja sivuaa walesilaista mytologiaa kiinnostavalla tavalla. Nyt pitäisi enää löytää jotain kirjallisuutta aiheesta.

Niall Griffiths: Rääpäle (Runt 2007) Like, suom. Moog Konttinen
Arvio: **** Tosi hyvä

Olli Jalonen: Poikakirja

Kirja oli juoneltaan ihan eri kamaa kuin Franzenin "Tumman veden päällä", mutta kerrontatapa oli samanlaista lapsen kieltä kuin Franzenillakin. Välillä oli aina sellainen "Näin minä opin..."-pätkä, jossa erityisesti kerrottiin, mitä ko. kappale opetti pojalle.

Minä-kertoja yritti jäsentää kaikkea oppimaansa lapsenomaisesti listaamalla asioita. Ymmärrän hyvin sen tarpeen. Jossain kohtaa pitää kuitenkin ymmärtää, että maailma ei vain ole listattavissa.

Tapahtumat toivat jatkuvasti mieleeni erään kollegani samanhenkiset tarinat poikien tutustumisesta tieteeseen eräässä toisessa etelähämäläisessä kaupungissa 1960-luvulla.

Olli Jalonen: Poikakirja (2010) Otava
Arvio: **** Hauska

Outi Pakkanen: Seuralainen

En ole ennen Pakkasta lukenut enkä taida lukea vastakaan. Kirja oli epäuskottava, kökösti kirjoitettu ja suorastaan ikävä.

Hassua oli, että se käsitteli eräänlaista mieshuoraamista niin kuin juuri lukemani Harjunpääkin. Sitä kauttakin tätä kirjaa tulee verrattua Joensuun kirjaan. Ja eroa on kuin yöllä ja päivällä.

Eniten minua risoo 64-vuotiaan yritys kirjoittaa nuorisokieltä tai -käytöstä. Vaikka en nyt itsekään ole mikään teini enää niin luulisin pystyväni arvioimaan asiaa kuitenkin 30 vuotta paremmin kuin Pakkanen. Surkea kirja!

Outi Pakkanen: Seuralainen (2010) Otava
Arvio: * Ohut

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

Joensuun tapa kertoa poikkeaa kyllä niin paljon muista. Hän pystyy tuomaan esiin sellaisia pieniä (ja suuriakin) epämukavuuksia, joista muut kirjailijat eivät edes tiedä mitään. Pahan papin alussa ollut kohtaus, jossa Harjunpää odottelee ambulanssia ja lisää poliiseja, on tästä hyvä esimerkki. Harjunpää ei voi tilanteelle mitään. Pitää vain odottaa ja tuntea olonsa epävarmaksi ja kiusaantuneeksi. Tässä kirjassa samanlainen kohtaus rakentuu kätkyt-kuolleen vauvan ympärille, jossa odotellaan ruumisautoa, Harjunpään pari luhistuu ja vauvan isä kutsuu Harjunpäätä kuolemanenkeliksi, koska juuri Harjis on aina se joka tuo hänelle tiedon kuolemasta.

Joensuun "rikollliset" eivät useinkaan ole rikollisia perinteisessä mielessä vaan rikkonaisen perheen lapsia, uhreja. Tässäkin päähenkilö elää rautahuoneessa vaikka ulospäin näyttääkin varmastikin kohtuu-normaalilta.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone (2010) Otava
Arvio: ***** Järkyttävä tarina

Riikka Pulkkinen: Totta

Kirjat, joiden nimestä ei voi päätellä mitään, ovat ärsyttäviä. Tämä oli taas yksi niistä. Välttelen takatekstien ja arvostelujen lukemista, jotta voisin muodostaa ihan oman ja aidon näkemyksen kirjoista ja kirjan nimi onkin sitten ainoa, josta voin päätellä mitään etukäteen kirjan tyylilajista tai tapahtumista.

Kirjan tarina on hyvin polveileva ja kertojakin vaihtelee aina tarpeen mukaan. Kirja vaatii lukijalta paljon, mutta antaa myös vastinetta. Luin tätä aika rikkonaisesti ja erityisesti tämä kirja kyllä kärsii sellaisesta.

Riikka Pulkkinen: Totta (2010) Otava
Arvio: **** Metka