Luen aika vähän muuta kuin fiktiota ja yleensä vältän elämänkertoja, elleivät ne sitten kerro todella kiinnostavista henkilöistä. Ollilan kirjaa kuitenkin hehkutettiin niin paljon, että päätin tarttua siihen.
Kirja on kirjoitettu hyvin ja pitää mielenkiinnon yllä koko ajan. Varsinainen Ollilan tarina etenee koronologisesti, mutta tiettyjä teemoja käydään läpi pitempinä kokonaisuuksia, jolloin väkisinkin poiketaan kronologiasta. Olen aika yllättänyt, että näin tylsästä miehestä saa aikaan näin kiinnostavan kirjan!
Ollila ei itse muutu sen kiinnostavammaksi kuin ennenkään tämän kirjan perusteella. En ole juurikaan lukenut johtamisoppaita, mutta monet Ollilan ajatukset johtamisesta ovat erittäin hyviä, erityisesti hänen suhteensa johdon konsultteihin on oikeinkin järkevä.
Ollilan ongelma on kuitenkin Nokian roolin korostaminen ja usko siihen, että kaikki johtuu Nokiasta. Otetaan esimerkiksi vaikka suomalainen peliteollisuus. Voihan olla, etä Rovio ja Supercell olisivat syntyneet myös ilman Nokian N-gagea. Toinen ärsyttävä asia on Nokian insinööriosaamisen tarpeeton korostaminen. Tottakai se oli korkealla tasolla ja tottakai nimenomaan insinöörit kehittivät puhelimet. Applen merkittävimmät onnistumiset iPhonessa liittyivät kuitenkin johonkin ihan muuhun. Muistelen esim. 1990-luvun puoltaväliä kun Nokian puhelimen sai äänettömälle painamalla peräkkäin Menu-3-2-1 (4 näpäytystä). iPhonen kyljessä oli reilu 10 vuotta myöhemmin liukukytkin, josta sama asia tapahtui yhdellä painalluksella ja vieläpä niin, että jälkeenpäin napin asennosta näki, oliko puhelin äänettömällä. Tämä "vallankumouksellinen" oivallus olisi varmasti onnistunut myös Nokian 2110-puhelimessa, mutta insinöörit halusivat, että kaikki pitää tehdä hierarkisten valikoiden kautta ...
Voi olla etten ymmärrä paljon mitään kännykkäbisneksestä, mutta Ollila korostaa monessa kohtaa kirjaa, että pitää tehdä erilaisia puhelimia erilaisille markkinoille. Sehän johti lopulta koomiseen tilanteeseen, jossa Nokia julkaisi viitisenkymmentä puhelinmallia vuosittain. Samaan aikaan Applella oli vain muutama ja niidenkin erot olivat lähinnä värissä ja muistin koossa.
Jorma Ollila & Harri Saukkomaa: Mahdoton menestys - Kasvun paikkana Nokia (2013) Otava
Arvio: **** Hyvä kirja elämänkerraksi
13.12.2013
Matti Rönkä: Levantin kyy
Viktor Kärpän toimet alkaa olla jo vähän sillä rajalla, että onko hänestä ylipäätään dekkarin päähenkilöksi. Tietenkin pientä laittomuutta saattaa esiintyä, mutta vain kahdesta syystä: jos on ihan pakko tai jos lain noudattaminen kyseisessä kohdassa olisi ihan typerää. Tähän voisi todeta, että suomalaisen moraalin mukaan lain noudattaminen olisi näissäkin tapauksissa järkevää, mutta venäläisen mittapuulla ihan turhaa.
Tarina on samanlainen kuin muissakin Kärppä-kirjoissa. Tarinoiden samankaltaisuus alkaa pikkuhiljaa ärsyttää. Loppuratkaisusta voisi päätellä, että lisää näitä ei tule tai ainakin tyyli tulee muuttumaan radikaalisti.
Matti Rönkä: Levantin kyy (2013) Gummerus
Arvio: *** Vähän turha
Tarina on samanlainen kuin muissakin Kärppä-kirjoissa. Tarinoiden samankaltaisuus alkaa pikkuhiljaa ärsyttää. Loppuratkaisusta voisi päätellä, että lisää näitä ei tule tai ainakin tyyli tulee muuttumaan radikaalisti.
Matti Rönkä: Levantin kyy (2013) Gummerus
Arvio: *** Vähän turha
Jari Tervo: Esikoinen
Tämän kirjan lukemiseen oli ladattu paljon odotuksia. Kirjaa oli kehuttu paljon ja Tervon kirjat yleensä on ihan hyviä. Poikkeuksellisesti kirja oli luettunakin hyvä!
Kirjan varsinainen juoni oli päähenkilön minä-muotoinen teinikertomus. Sen rinnalla kulki kolme muuta juonta, joista yksi kertoi päähenkilön äidin suhteesta paikalliseen lääkäriin. Tämä tarina oli kirjoitettu reseptien takapuolilla, joista "esikoinen" niitä salaa luki. Kolmas tarina oli Esmen, päähenkilön vanhan sukulaisnaisen kertomus menneisyydestään ja elämänsä rakkaudesta. Neljäs tarina oli fiktiivinen kertomus Aune-tädin mukatapahtuneesta elämästä. Kaiken rinnalla kulki vielä maailmanpolitiikka.
Nuo kaksi ensimmäistä tarinaakin olisivat riittäneet ihan hyvän kirjan rungoksi. Esmen ja Aunen yhteenkietoutuneet juonet tuntuivat välillä vähän ylimääräiseltä, mutta loppujen lopuksi jälkimmäisetkin tarinat kuuluivat kertomukseen.
Jari Tervo: Esikoinen (2013) WSOY
Arvio: **** Ihan mahtava!
Kirjan varsinainen juoni oli päähenkilön minä-muotoinen teinikertomus. Sen rinnalla kulki kolme muuta juonta, joista yksi kertoi päähenkilön äidin suhteesta paikalliseen lääkäriin. Tämä tarina oli kirjoitettu reseptien takapuolilla, joista "esikoinen" niitä salaa luki. Kolmas tarina oli Esmen, päähenkilön vanhan sukulaisnaisen kertomus menneisyydestään ja elämänsä rakkaudesta. Neljäs tarina oli fiktiivinen kertomus Aune-tädin mukatapahtuneesta elämästä. Kaiken rinnalla kulki vielä maailmanpolitiikka.
Nuo kaksi ensimmäistä tarinaakin olisivat riittäneet ihan hyvän kirjan rungoksi. Esmen ja Aunen yhteenkietoutuneet juonet tuntuivat välillä vähän ylimääräiseltä, mutta loppujen lopuksi jälkimmäisetkin tarinat kuuluivat kertomukseen.
Jari Tervo: Esikoinen (2013) WSOY
Arvio: **** Ihan mahtava!
13.11.2013
Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat
Ei pitäisi lukea kirjojen takakansien tekstejä, ne painottavat juonta väärällä tavalla ja luovat vääriä odotuksia. Taas luin ja taas petyin. Takatekstin mukaan kirjan päähenkilöt Abdullah ja Pari ovat toistensa elämän tärkeimmät henkilöt kunnes heidät erotetaan. Tämä on osaltaan totta, mutta Pari on vasta muutaman vuoden ikäinen kun heidät erotetaan. Ei sen ikäinen kovin pitkää aikaa sure tai edes muista veljeään. Takakannen teksti olisi ollut sopivavampi tilanteeseen, jossa Pari olisi ollut vaikka 10-vuotias.
Toinen ongelma on Otavan markkinointi, kirjan kannessa mainostettiin "romaanin Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa tekijältä". Jos joku on lukenut jo nuo kaksi kirjaa ja tunnistaa ne, niin kyllä kirjailijan nimikin on silloin jo jäänyt mieleen eikä noin "halpaa" markkinointikeinoa tarvitse käyttää.
Juoni itsessään oli aluksi yllätyksellinen, mutta muuttui loppua kohden ennalta-arvattavammaksi. Kirja jää selvästi kahden edellisen varjoon.
Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat (And the mountains echoed 2013) Otava, suom. Katariina Kaila
Arvio: *** Pettymys
Toinen ongelma on Otavan markkinointi, kirjan kannessa mainostettiin "romaanin Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa tekijältä". Jos joku on lukenut jo nuo kaksi kirjaa ja tunnistaa ne, niin kyllä kirjailijan nimikin on silloin jo jäänyt mieleen eikä noin "halpaa" markkinointikeinoa tarvitse käyttää.
Juoni itsessään oli aluksi yllätyksellinen, mutta muuttui loppua kohden ennalta-arvattavammaksi. Kirja jää selvästi kahden edellisen varjoon.
Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat (And the mountains echoed 2013) Otava, suom. Katariina Kaila
Arvio: *** Pettymys
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus
On tietenkin väärin arvostella kirjaa niiden odotusten perusteella, jotka TV-sarja aiheutti. No tilanne on kuitenkin se, että TV-sarja on jo katsottu kun kirjoja vastata käännetään. TV-sarja oli koskettava, mutta samalla myös hiukan sekava. Kirja antoi vastauksia moniin epäselväksi jääneisiin tilanteisiin TV-sarjassa. Saman asian olisi voinut ajaa se, että olisi katsonut TV-sarjan kokonaan uudelleen.
Hesarin kuukausiliitteessä oli vähän aikaa sitten juttu AIDS:n ja HIV:n tulosta Suomeen. Gardell käsittelee samaa asiaa Ruotsin näkökulmasta. "Homorutto" kuulostaa hurjalta, mutta tilanteessa, jossa kukaan ei tiennyt mikä tauti on ja toisaalla se levisi nimenomaan tässä yhdessä yhteisössä, lienee nimityskin perusteltu.
Kirjan varsinainen tarina on Benjaminin ja Rasmuksen rakkaustarina, joka päättyy aikanaan Rasmuksen kuolemaan. Benjamin on jehovan todistaja, jonka syntilistalla joulun vietto on suunnilleen yhtä iso synti kuin homoseksuaalisuus. Luterilaisen nykymittapuun mukaanhan kumpikaan ei ole kovin iso synti.
Odotin koko kirjan ajan, että päästään niihin Benjaminin ja Rasmuksen onnellisen arkielämän hetkiin, joita TV-sarjassa oli. Ei päästy. Kirja loppuu heidän tapaamiseensa ja nuo onnelliset hetket keskittynevät sarjan toiseen osaan. Kolmannen osan nimi on "Kuolema" ja sisältökin on siten helppo arvata.
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus (Torka aldrig tårar utan hanskar - 1. Kärleken 2012) Johnny Kniga, suom. Otto Lappalainen
Arvio: *** Ei tapahtunut oikein mitään
Hesarin kuukausiliitteessä oli vähän aikaa sitten juttu AIDS:n ja HIV:n tulosta Suomeen. Gardell käsittelee samaa asiaa Ruotsin näkökulmasta. "Homorutto" kuulostaa hurjalta, mutta tilanteessa, jossa kukaan ei tiennyt mikä tauti on ja toisaalla se levisi nimenomaan tässä yhdessä yhteisössä, lienee nimityskin perusteltu.
Kirjan varsinainen tarina on Benjaminin ja Rasmuksen rakkaustarina, joka päättyy aikanaan Rasmuksen kuolemaan. Benjamin on jehovan todistaja, jonka syntilistalla joulun vietto on suunnilleen yhtä iso synti kuin homoseksuaalisuus. Luterilaisen nykymittapuun mukaanhan kumpikaan ei ole kovin iso synti.
Odotin koko kirjan ajan, että päästään niihin Benjaminin ja Rasmuksen onnellisen arkielämän hetkiin, joita TV-sarjassa oli. Ei päästy. Kirja loppuu heidän tapaamiseensa ja nuo onnelliset hetket keskittynevät sarjan toiseen osaan. Kolmannen osan nimi on "Kuolema" ja sisältökin on siten helppo arvata.
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus (Torka aldrig tårar utan hanskar - 1. Kärleken 2012) Johnny Kniga, suom. Otto Lappalainen
Arvio: *** Ei tapahtunut oikein mitään
31.10.2013
John Grisham: Viimeinen valamies
Toisilta ihmisiltä saattaa loppua maito tai pyykinpesuaine. Multa loppuu kirjat, tai ainakin niiden puute haittaa paljon enemmän kuin satunnainen pyykkäämistauko. Taitaa kertoa arvomaailmasta jotain...
Joskus myös tarvitaan lohtukirjaa ja Grisham soveltuu siihen hyvin: ei liikaa väkivaltaa, ei juurikaan rakkautta, vain se oikeusjuttu ja siihen liittyvä viitetarina. Myös Grishamin luoma Clanton on jo niin tuttu ja turvallinen paikka.
Tässä ehkä ainoa oikeasti koskettava tarina on neiti Callien ja hänen poikansa Samin surullinen tarina.
John Grisham: Viimeinen valamies (The last juror 2004) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: *** Niin turvallinen
Joskus myös tarvitaan lohtukirjaa ja Grisham soveltuu siihen hyvin: ei liikaa väkivaltaa, ei juurikaan rakkautta, vain se oikeusjuttu ja siihen liittyvä viitetarina. Myös Grishamin luoma Clanton on jo niin tuttu ja turvallinen paikka.
Tässä ehkä ainoa oikeasti koskettava tarina on neiti Callien ja hänen poikansa Samin surullinen tarina.
John Grisham: Viimeinen valamies (The last juror 2004) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: *** Niin turvallinen
Jo Nesbø: Veritimantit
Juoni oli todella kekseliäs, mutta eräällä tavalla jo niin nähty. Ensin on murha ja murhaajaa etsitään uhrin henkilökohtaisesta elämästä. Sitten tulee lisää murhia, pohdinnan jälkeen löytyy kuvio ja päästäänkin sarjamurhaajajahtiin. Kolmas vaihe onkin tajuta, että sarjamurhaaja ei ole murhaaja ollenkaan vaan uhri, joka yritetään lavastaa sarjamurhaajaksi kostoksi ja yksi murhasarjan murha onkin hyvin henkilökohtaisista syistä tehty murha.
Juoni on kyllä nerokas, mutta jotenkin tuntuu, että näinkin on tehty jo monta, monta kertaa. Kirja on kuitenkin kymmenen vuotta vanha ja on vaikea sanoa vaikka tämäntyyppinen juoni olisikin esitelty ensimmäisen kerran juuri tässä kirjassa. Enpä tiedä...
Jo Nesbø: Veritimantit (Marekors 2003) Johnny Kniga, suom. Outi Menna
Arvio: *** Ihan hyvä
Juoni on kyllä nerokas, mutta jotenkin tuntuu, että näinkin on tehty jo monta, monta kertaa. Kirja on kuitenkin kymmenen vuotta vanha ja on vaikea sanoa vaikka tämäntyyppinen juoni olisikin esitelty ensimmäisen kerran juuri tässä kirjassa. Enpä tiedä...
Jo Nesbø: Veritimantit (Marekors 2003) Johnny Kniga, suom. Outi Menna
Arvio: *** Ihan hyvä
29.10.2013
Tuomas Kyrö: Kunkku
Alkuasetelma kirjaan on hersyvän hauska: monarkiassa nimeltä Suomi pudotetaan kunkku pois paikaltaan. Kirjassa seurataan kunkun elämää toimeentulotuella ja niitä unelmia, joita pudotetulla kunkulla on. Samalla käydään läpi menneisyyttä kunkun syntymästä alkaen kohti valtakunnan menetystä.
Kunkun unelmat ovat ihanan tavallisia: yhteinen joulu perheen kesken. Perheenjäsenten halut ovat hiukan toisenlaisia: ex-vaimo haluaa takaisin kuningattareksi ja toinen tytär etsii itseään ja makaa sohvalla.
Kyrön kekseliäisyys Suomen asioiden suhteen on briljanttia, erityisesti pidin Gallen-Kallelan maalaamasta freskosta, jossa kunkun esi-isä taistelee Tšingis-kaanin kanssa. Yksityiskohdat muistakin maista ovat hauskoja, esimerkkinä eteläinen naapuri, joka on käynyt Neuvostoliiton kanssa sekä talvi- että jatkosodan. Ruotsin tilanne on vain niin epätoivoinen, että meinaa surku tulla.
Siinä maailmassa, josta Miika Nousiainen kirjoitti "Vadelmavenepakolaisen", on pitkä matka tähän maailmaan, jossa ruotsalainen haaveilisi pääsystä salmiakkivenepakolaiseksi Suomeen.
Tuomas Kyrö: Kunkku (2013) Siltala
Arvio: **** Hersyvä
Kunkun unelmat ovat ihanan tavallisia: yhteinen joulu perheen kesken. Perheenjäsenten halut ovat hiukan toisenlaisia: ex-vaimo haluaa takaisin kuningattareksi ja toinen tytär etsii itseään ja makaa sohvalla.
Kyrön kekseliäisyys Suomen asioiden suhteen on briljanttia, erityisesti pidin Gallen-Kallelan maalaamasta freskosta, jossa kunkun esi-isä taistelee Tšingis-kaanin kanssa. Yksityiskohdat muistakin maista ovat hauskoja, esimerkkinä eteläinen naapuri, joka on käynyt Neuvostoliiton kanssa sekä talvi- että jatkosodan. Ruotsin tilanne on vain niin epätoivoinen, että meinaa surku tulla.
Siinä maailmassa, josta Miika Nousiainen kirjoitti "Vadelmavenepakolaisen", on pitkä matka tähän maailmaan, jossa ruotsalainen haaveilisi pääsystä salmiakkivenepakolaiseksi Suomeen.
Tuomas Kyrö: Kunkku (2013) Siltala
Arvio: **** Hersyvä
14.10.2013
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
Tuntuu, että olen viime aikoina lukenut vain keskinkertaisia tai jopa huonoja kirjoja. Olen ehkä antanut niille neljä tähteä viihdyttävyydestä, mutta mitään mieleenpainuvaa niissä ei ole ollut. Olen vuosien varrella yrittänyt lukea kaikki Agatha Christien dekkarit kutakuinkin kirjoittamisjärjestyksessä, riippumatta siitä olenko lukenut kirjan jo aiemmin. Olen vasta päässyt 1930-luvun alkuun eli paljon on vielä jäljellä.
Varailin Helmetin kautta kirjoja ja muistin vihdoin tarkistaa Christie-listani tilanteen. Huomasin, että Idän pikajuna oli jäänyt jostain syystä väliin ja että ko. kirja löytyy myös omasta hyllystäni. Sillä hetkellä tunsin riemua, jota on vaikeaa selittää. Onhan kirja ollut luettavissa koko ajan hyllyssäni, mutta jotenkin se tuntui pelastavan tämän masentavan kirjasyksyn!
Olen lukenut kirjan monesti ja nähnyt siitä ainakin yhden filmatisoinnin. Muistan siitä aina ruhtinatar Dragomirovin ryppyisyyden ja kreivi Andrenyin uhrautuvaisuuden. Juonessa ei siis ollut mitään yllätyksiä odotettavissa...
Ja silti jaksoin innostua joka kappaleesta. Lukiessa tiesin mitkä yksityiskohdat ovat tärkeitä oikeasti ja mitkä vain siksi että syyllisyys kohdistuisi johonkin määrättyyn henkilöön. Oli erittäin rentouttavaa lukea Poirot-kirjaa, jossa ei tarvitse miettiä ja arvailla vaan antaa vain tekstin soljua.
Teininä pidin kirjoista, joissa oli kaavio-kuvia. Ne olivat kiinnostavia poikkeuksia kaiken sen, sinänsä kiinnostavan, tekstin keskellä. Tässäkin kirjassa on erittäin tärkeää tietää missä järjestyksessä hytit olivat ja toisaalta mistä oli vaunun ulos- ja sisäänkäynti. Sitä varten järjestys oli piirretty nätisti kaavioon:
Loppuratkaisukin oli sinänsä yllättävä, että Poirot aikoi esittää poliisille eri tarinan kuin todellisuus oli. Olen monesti pohtinut pientä puutetta juonessa. Jos kiristyskirje, jossa mainittiin Armstrongin nimi, olisi palanut kokonaan, ei Poirotilla olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvittää tarinaa. Minusta Christie jätti ratkaisemisen mahdollisuuden vähän liian ohuen langan varaan.
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express 1933) WSOY, suom. Leena Karro
Arvio: ***** Ehdoton ykkönen
Varailin Helmetin kautta kirjoja ja muistin vihdoin tarkistaa Christie-listani tilanteen. Huomasin, että Idän pikajuna oli jäänyt jostain syystä väliin ja että ko. kirja löytyy myös omasta hyllystäni. Sillä hetkellä tunsin riemua, jota on vaikeaa selittää. Onhan kirja ollut luettavissa koko ajan hyllyssäni, mutta jotenkin se tuntui pelastavan tämän masentavan kirjasyksyn!
Olen lukenut kirjan monesti ja nähnyt siitä ainakin yhden filmatisoinnin. Muistan siitä aina ruhtinatar Dragomirovin ryppyisyyden ja kreivi Andrenyin uhrautuvaisuuden. Juonessa ei siis ollut mitään yllätyksiä odotettavissa...
Ja silti jaksoin innostua joka kappaleesta. Lukiessa tiesin mitkä yksityiskohdat ovat tärkeitä oikeasti ja mitkä vain siksi että syyllisyys kohdistuisi johonkin määrättyyn henkilöön. Oli erittäin rentouttavaa lukea Poirot-kirjaa, jossa ei tarvitse miettiä ja arvailla vaan antaa vain tekstin soljua.
Teininä pidin kirjoista, joissa oli kaavio-kuvia. Ne olivat kiinnostavia poikkeuksia kaiken sen, sinänsä kiinnostavan, tekstin keskellä. Tässäkin kirjassa on erittäin tärkeää tietää missä järjestyksessä hytit olivat ja toisaalta mistä oli vaunun ulos- ja sisäänkäynti. Sitä varten järjestys oli piirretty nätisti kaavioon:
Loppuratkaisukin oli sinänsä yllättävä, että Poirot aikoi esittää poliisille eri tarinan kuin todellisuus oli. Olen monesti pohtinut pientä puutetta juonessa. Jos kiristyskirje, jossa mainittiin Armstrongin nimi, olisi palanut kokonaan, ei Poirotilla olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvittää tarinaa. Minusta Christie jätti ratkaisemisen mahdollisuuden vähän liian ohuen langan varaan.
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express 1933) WSOY, suom. Leena Karro
Arvio: ***** Ehdoton ykkönen
3.10.2013
Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa
Alkuinnostuksen jälkeen nämä Jungstedtit vaikuttavat suunnilleen yhtä tylsiltä kuin Liza Marklunditkin kolmen kirjan jälkeen. Juoni oli itseasiassa ihan hyvä, mutta se oli kirjoitettu niin sormella osoittavasti, että murhaaja oli selvillä jo puolenvälin jälkeen vaikka kirjailija ilmeisesti luuli säilyttävänsä salaisuuden loppuun saakka.
Gotlannista maalataan kuitenkin kiintoisa kuva. Yleensä tällainen jatkuva yhden kohteen maalailu alkaa kyllästyttämään, mutta jotenkin Jungstedt saa keskiaikaisen Visbyn kuulostamaan ihan must-kohteelta
Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa (I denna stilla natt 2004) Otava, suom. Leena Peltomaa
Arvio: *** Ei kovin jännä
Gotlannista maalataan kuitenkin kiintoisa kuva. Yleensä tällainen jatkuva yhden kohteen maalailu alkaa kyllästyttämään, mutta jotenkin Jungstedt saa keskiaikaisen Visbyn kuulostamaan ihan must-kohteelta
Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa (I denna stilla natt 2004) Otava, suom. Leena Peltomaa
Arvio: *** Ei kovin jännä
Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu
Odotin jotain Bakhtiarin kaltaista analyysia islamin ja länsimaisen yhteiskunnan yhteentörmäyksestä. Akhtar kertoo kuitenkin pakistanilaisista, jotka elävät omassa yhteisössään Amerikassa. Lasten lisäksi vain muutama aikuinen kaveeraa aidosti "vääräuskoisten" kanssa. Minä-kertojan isä on yksi heistä.
Kirja peilaa islamia suhteessa juutalaisuuteen tavalla, josta ei ainakaan Suomessa paljon puhuta. Tulee väkisin mieleen ajatus, että lopetetaan kouluista uskonnon opetus ja opetetaan sen tilalla uskontotietoutta, jossa käsiteltäisiin aidosti kaikkien uskontojen historiaa ja maailmankatsomusta.
Suomen ja USA:n eroista kertoo myös kirjan nimi. Alkuperäisteoksessa nimi on "amerikkalainen dervissi" ja suomenkielinen nimi taas johtuu yhteen yksityiskohtaan dervissi-tarinassa. Kaipa siinä ajatellaan, että suomalaiselle kelpaa vähän hankalampikin nimi tai että sana "amerikkalainen" viittaa ihan väärään asiaan.
Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu (American Dervish 2012) Otava, suom. Katariina Kaila
Arvio: ** Aika turha kirja
Kirja peilaa islamia suhteessa juutalaisuuteen tavalla, josta ei ainakaan Suomessa paljon puhuta. Tulee väkisin mieleen ajatus, että lopetetaan kouluista uskonnon opetus ja opetetaan sen tilalla uskontotietoutta, jossa käsiteltäisiin aidosti kaikkien uskontojen historiaa ja maailmankatsomusta.
Suomen ja USA:n eroista kertoo myös kirjan nimi. Alkuperäisteoksessa nimi on "amerikkalainen dervissi" ja suomenkielinen nimi taas johtuu yhteen yksityiskohtaan dervissi-tarinassa. Kaipa siinä ajatellaan, että suomalaiselle kelpaa vähän hankalampikin nimi tai että sana "amerikkalainen" viittaa ihan väärään asiaan.
Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu (American Dervish 2012) Otava, suom. Katariina Kaila
Arvio: ** Aika turha kirja
30.9.2013
Jo Nesbø: Suruton
Sana "suruton" on aina ollut mielestäni kiehtova, siinä yhdistyy jotain vanhanaikaista, säädytöntä ja samalla iloista, jossa huomisesta ei tarvitse kantaa huolta. Vasta sanan norjankielinen vastine "sorgenfri" nostaa sanan sille kuuluvalle paikalle tarkoittamaan melko neutraalia tilaa, jossa ei kuitenkaan ole surua.
Nesbøn tarina on hyvin toisenlainen kuin esim. Sipilän "Valepoliisi". Pokkariversiossa on yli 500 sivua, jotka on painettu tiukkaan pientä tekstiä. Juoneen siis mahtuu paljon enemmän tapahtumia ja käänteitä. Juoni mahtuu olemaan paljon monisäikeisempi kuin Sipilällä. Tämän kappaleen hohtoa lisäsi vielä koiran hampaan jäljet kannessa...
Juonessa on muutama aika ohut kohta. Esim. tapa jolla murhaajaksi epäilty poliisi nostetaan nopeasti takaisin mukaan tutkintaan poliisina, on epäuskottava. En usko etä se olisi mahdollista missään maassa, korkeintaan elokuvissa.
Jo Nesbø: Suruton (Sorgenfri 2002) WSOY, suom. Outi Menna
Arvio: **** Hyvä
Nesbøn tarina on hyvin toisenlainen kuin esim. Sipilän "Valepoliisi". Pokkariversiossa on yli 500 sivua, jotka on painettu tiukkaan pientä tekstiä. Juoneen siis mahtuu paljon enemmän tapahtumia ja käänteitä. Juoni mahtuu olemaan paljon monisäikeisempi kuin Sipilällä. Tämän kappaleen hohtoa lisäsi vielä koiran hampaan jäljet kannessa...
Juonessa on muutama aika ohut kohta. Esim. tapa jolla murhaajaksi epäilty poliisi nostetaan nopeasti takaisin mukaan tutkintaan poliisina, on epäuskottava. En usko etä se olisi mahdollista missään maassa, korkeintaan elokuvissa.
Jo Nesbø: Suruton (Sorgenfri 2002) WSOY, suom. Outi Menna
Arvio: **** Hyvä
Jarkko Sipilä: Valepoliisi
Jonotin tätä kuukausikausia kirjaston listalla, hain sen eräänä päivänä töiden jälkeen ja olin lukenut kirjan samana iltana yhdentoista maissa. Taisin syödäkin siinä välissä. Tämä kaikki kertoo toisaalta siitä, että kirja oli hyvä, mutta toisaalta myös siitä että kirja on äärimmäisen lyhyt. Sivuja on lähes kolmesataa ja fonttikin aika pientä, mutta silti jotenkin harvaan ladottuna.
Tapahtumat olivat taas hyvin tavanomaisia, ainoana poikkeuksena amerikkalaisen poliisiorganisaation tuppautuminen mukaan.
Sipilälle tekisi välillä hyvää "hypätä pois laatikosta" ja kirjoittaa jotain ihan muuta. Rikollisuudesta löytyy varmasti myös muita näkökulmia kuin iänikuinen Takamäki-Suhonen -teema. Esim. Nykänen on kirjoittanut ammattitappajasta, joka noudatti tarkkaa etiikkaa ja Rönkä taas rakennusurakoitsijasta, joka puuhaili kaikenlaista muutakin, mutta tiukan moraalinsa aitaamana. Molemmat oikeinkin hyviä teemoja. Toivon, että Sipilä lopettaisi nämä helpot ratkaisut ja siirtyisi uusille urille.
Jarkko Sipilä: Valepoliisi (2013) Crime time
Arvio: ** Liian lyhyt
Tapahtumat olivat taas hyvin tavanomaisia, ainoana poikkeuksena amerikkalaisen poliisiorganisaation tuppautuminen mukaan.
Sipilälle tekisi välillä hyvää "hypätä pois laatikosta" ja kirjoittaa jotain ihan muuta. Rikollisuudesta löytyy varmasti myös muita näkökulmia kuin iänikuinen Takamäki-Suhonen -teema. Esim. Nykänen on kirjoittanut ammattitappajasta, joka noudatti tarkkaa etiikkaa ja Rönkä taas rakennusurakoitsijasta, joka puuhaili kaikenlaista muutakin, mutta tiukan moraalinsa aitaamana. Molemmat oikeinkin hyviä teemoja. Toivon, että Sipilä lopettaisi nämä helpot ratkaisut ja siirtyisi uusille urille.
Jarkko Sipilä: Valepoliisi (2013) Crime time
Arvio: ** Liian lyhyt
8.9.2013
Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna
Kirjastovirkailija kertoi jo vuosia sitten tämän kirjan tehneen häneen niin suuren vaikutuksen, että hän oli lähtenyt vastaavalle matkalle Istanbuliin lukion jälkeen. Jäin jo silloin miettimään, mikä kirjassa nyt niin ihmeellistä on.
On kirjassa jotain koukuttavaa, koska lukiessa itsekin pohdin koko ajan miten matkan voisi toteuttaa vaikken olekaan juuri ylioppilaaksipäässyt nuori kirjailija. Toisaalta tarina on hyvin ajaton. Nykyään matkaa ei välttämättä tarvitsisi tehdä junalla, mutta se olisi silti järkevää jos haluaa tavata uusia ihmisiä. Vaikka tarina on ajaton, huomaa silti ajan kulumisen. Waltari kutsuu erästä nautintoainetta "bieriksi" ja Bulgariassa kansa on "epäloogillista". No kieli kehittyy koko ajan ja 1920-luvulla se oli tuollaista. On kuitenkin vaikeaa uskoa, että tämä on kirjoitettu vain muutama vuosi "Jumalaa paossa" jälkeen. Niin suuri on ero.
Tarinan sävy on tumma ja vähän odottavakin. Merkittävätkin tapahtumat Waltari kirjoittaa tasaisemmaksi ja välillä tuntuu, että vaikka tapahtuisi mitä, niin kirjailija ei olisi tyytyväinen.
Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna (1929)
Arvio: *** Melankolinen
On kirjassa jotain koukuttavaa, koska lukiessa itsekin pohdin koko ajan miten matkan voisi toteuttaa vaikken olekaan juuri ylioppilaaksipäässyt nuori kirjailija. Toisaalta tarina on hyvin ajaton. Nykyään matkaa ei välttämättä tarvitsisi tehdä junalla, mutta se olisi silti järkevää jos haluaa tavata uusia ihmisiä. Vaikka tarina on ajaton, huomaa silti ajan kulumisen. Waltari kutsuu erästä nautintoainetta "bieriksi" ja Bulgariassa kansa on "epäloogillista". No kieli kehittyy koko ajan ja 1920-luvulla se oli tuollaista. On kuitenkin vaikeaa uskoa, että tämä on kirjoitettu vain muutama vuosi "Jumalaa paossa" jälkeen. Niin suuri on ero.
Tarinan sävy on tumma ja vähän odottavakin. Merkittävätkin tapahtumat Waltari kirjoittaa tasaisemmaksi ja välillä tuntuu, että vaikka tapahtuisi mitä, niin kirjailija ei olisi tyytyväinen.
Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna (1929)
Arvio: *** Melankolinen
4.9.2013
Antti Heikkinen: Pihkatappi
Heikkisen esikoiskirja tuo mieleen Turkka Hautalan monestakin syystä: nuori kirjailija, kotiseutu-angsti, murre. Murre oli siis eri murre, mutta repliikit oli kirjoitettu murteella yhtä kaikki. Varsinaissuomalaisena savon murre "kuullostaa" aina yhtä hauskalta. Jos olisin sitä oikeasti kuullut, en varmaan olisi edes ymmärtänyt.
Päähenkilö Jussi kirjoittaa kirjassa omien esivanhempiensa ja vanhempiensa tiukimmat elämänkohtalot eikä Jussin omakaan elämä taida helpoimmasta päästä olla. Kirja alkaa pikku-Jussin katsoaessa Kekkosen hautajaisia. Aika epäuskottavaa. Itsekin muistan nuo hautajaiset vain hämärästi vaikka olen ilmeisesti kymmenkunta vuotta tuota Jussia vanhempi. Ehkä tällainen yksityiskohta voidaan kaataa kirjailijan vapauden piikkiin, mutta ärsyttävää silti.
Muuten kirja oli hyvä kokonaisuus ja kronologian hypähtelykin toimi hienosti.
Antti Heikkinen: Pihkatappi (2013) Siltala
Arvio: **** Hauska
Päähenkilö Jussi kirjoittaa kirjassa omien esivanhempiensa ja vanhempiensa tiukimmat elämänkohtalot eikä Jussin omakaan elämä taida helpoimmasta päästä olla. Kirja alkaa pikku-Jussin katsoaessa Kekkosen hautajaisia. Aika epäuskottavaa. Itsekin muistan nuo hautajaiset vain hämärästi vaikka olen ilmeisesti kymmenkunta vuotta tuota Jussia vanhempi. Ehkä tällainen yksityiskohta voidaan kaataa kirjailijan vapauden piikkiin, mutta ärsyttävää silti.
Muuten kirja oli hyvä kokonaisuus ja kronologian hypähtelykin toimi hienosti.
Antti Heikkinen: Pihkatappi (2013) Siltala
Arvio: **** Hauska
Jarkko Sipilä ja Scott Stevenson: Rahan metsästäjät
Sipilän kirjoista yleensä odottaa aika paljon. En tiedä miksi tästä oli tullut niin litteä pannukakku kuin oli, mutta Stevenson ei näytä tekevän kovin hyvää Sipilän kyvyille. Odotin koko ajan, että kirja alkaa, muttei se alkanut. Juonta seurataan kahdesta kohtaa koko ajan eikä siitä syntynyt oikein mitään lisäjännitystä. Puolen välin jälkeen pystyi jo päättelemään kuka kuollut mies tarinan lopussa olisi.
Talousjargoni ja Wall Streetin toiminnan kuvaus oli tylsää ja sitä selitettiin vähän turhankin juurta jaksain. Jos on seurannut mitään talousuutisia vuoden 2008 jälkeen, tarinat oli aika tuttua kauraa.
Hahmot oli tosi onttoja, erityisesti kiintiösuomalainen, Sasq. Suomalaisesta tehtiin ahnetta junttia, eikä annettu osoittaa minkään muunlaisia arvoja.
Jarkko Sipilä ja Scott Stevenson: Rahan metsästäjät (2013)
Arvio: ** Pettymys
Talousjargoni ja Wall Streetin toiminnan kuvaus oli tylsää ja sitä selitettiin vähän turhankin juurta jaksain. Jos on seurannut mitään talousuutisia vuoden 2008 jälkeen, tarinat oli aika tuttua kauraa.
Hahmot oli tosi onttoja, erityisesti kiintiösuomalainen, Sasq. Suomalaisesta tehtiin ahnetta junttia, eikä annettu osoittaa minkään muunlaisia arvoja.
Jarkko Sipilä ja Scott Stevenson: Rahan metsästäjät (2013)
Arvio: ** Pettymys
24.8.2013
Jens Lapidus: Lukususelämää
Tämä on Lapiduksen "Stockholm noir"-sarjan viimeinen osa. Kaikki päähenkilöt yhtä ammattitappajaa lukuunottamatta ovat tuttuja, ainakin päällisin puolin, sarjan aiemmista osista. Juoni seurasi suunnilleen samaa kaavaa kuin aiemmat eli ei ollut liian ennalta-arvattava, paljon monimutkaisia suunnitelmia, joista osa onnistuu ja osa menee täysin pieleen. Uutena teemana oli Venäjän mafia ja yhden päähenkilön homoseksuaalisuus.
Pidän Lapiduksen tavasta kirjoittaa. Hän pystyy pyörittämään kolmea eri henkilöä samassa tapahtumakehyksessä kronologisesti ja samalla niin, ettei lukija putoa kärryiltä hetkeksikään. Kirjan nimi johti vähän harhaan: luksuselämää vietettiin kirjassa paljon vähemmän kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Kaikki kolme päähenkilöä liittyivät kuitenkin luksukseen: Nataliella olisi ollut siihen periaatteessa mahdollisuus, mutta etninen tausta ja oma haluttomuus erottivat hänet siitä, Martin oli syntynyt luksuselämään, mutta omilla valinnoillaan ajautunut siitä yhä kauemmas ja Jorge unelmoi siitä niin kuin ennenkin, turhaan.
Hauska ykstyiskohta oli Lapiduksen viittaus aiempiin kirjoihinsa Natalien kirjahyllyssä. Muistaakseni II-osassakin viitattiin Lapiduksen kirjoihin "sen lakimiehen kirjoina".
Jens Lapidus: Lukususelämää (Livet deluxe - Stockhom noir III 2011) Like, suom. Jaana Nikula
Arvio: *** Vähän tylsä (ja iso)
Pidän Lapiduksen tavasta kirjoittaa. Hän pystyy pyörittämään kolmea eri henkilöä samassa tapahtumakehyksessä kronologisesti ja samalla niin, ettei lukija putoa kärryiltä hetkeksikään. Kirjan nimi johti vähän harhaan: luksuselämää vietettiin kirjassa paljon vähemmän kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Kaikki kolme päähenkilöä liittyivät kuitenkin luksukseen: Nataliella olisi ollut siihen periaatteessa mahdollisuus, mutta etninen tausta ja oma haluttomuus erottivat hänet siitä, Martin oli syntynyt luksuselämään, mutta omilla valinnoillaan ajautunut siitä yhä kauemmas ja Jorge unelmoi siitä niin kuin ennenkin, turhaan.
Hauska ykstyiskohta oli Lapiduksen viittaus aiempiin kirjoihinsa Natalien kirjahyllyssä. Muistaakseni II-osassakin viitattiin Lapiduksen kirjoihin "sen lakimiehen kirjoina".
Jens Lapidus: Lukususelämää (Livet deluxe - Stockhom noir III 2011) Like, suom. Jaana Nikula
Arvio: *** Vähän tylsä (ja iso)
Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!
Tällä kertaa katsoin tv-sarjan ensin ja sitten luin kirjan. Yleensähän katson tv-sarjaa kommentoiden jatkuvasti, ettei se noin mennyt eikä kirjassa ollut tällaista kohtausta. Se varmaan liittyy myös mielikuvitukseen: kirjaa lukiessa kuvittelee kohtaukset tietynlaisiksi eikä tv-sarjassa ole toteutettu niitä ainakaan sillä samalla tavalla. Jos kirjan lukee jälkikäteen, tuntuu siltä että kaikki menee niin kuin tv-sarjassa: se mikä on tarkoitus täyttää mielikuvituksella, onkin jo täytetty tv-sarjan luomilla kuvilla. Vähän tylsää.
Kirjan juoni on tiivis kuvaus nuoren kätilön työstä ja vapaa-ajasta nunnien kanssa. Hahmot olivat hyvin samanlaisia kuin tv-sarjassakin, rakkaustarinat vain loistivat poissaolollaan. Ilmeisesti on mahdotonta tehdä tv-sarjaa tai elokuvaa, ellei siihen sullota tiettyä määrää rakkaustarinoita.
Koskettavinta oli 1950-luvun lontoolaisen köyhälistön elämänmyönteisyys hyvin vaikeiden olojen keskellä. Kuusikymmentä vuotta sitten ei ollut e-pillereitä, pyykinpesukonetta tai kunnon lääkkeitä. Sairaalaa pidettiin vain köyhäintalon jatkeena eikö sinne haluttu mennä. Hieno kirja!
Jennifer Worth: Hakekaa kätilö! (Call the midwife - a true story of the East End in the 1950s 2002) Otava, suom. Eija Tervonen
Arvio: **** Niin tuttu
Kirjan juoni on tiivis kuvaus nuoren kätilön työstä ja vapaa-ajasta nunnien kanssa. Hahmot olivat hyvin samanlaisia kuin tv-sarjassakin, rakkaustarinat vain loistivat poissaolollaan. Ilmeisesti on mahdotonta tehdä tv-sarjaa tai elokuvaa, ellei siihen sullota tiettyä määrää rakkaustarinoita.
Koskettavinta oli 1950-luvun lontoolaisen köyhälistön elämänmyönteisyys hyvin vaikeiden olojen keskellä. Kuusikymmentä vuotta sitten ei ollut e-pillereitä, pyykinpesukonetta tai kunnon lääkkeitä. Sairaalaa pidettiin vain köyhäintalon jatkeena eikö sinne haluttu mennä. Hieno kirja!
Jennifer Worth: Hakekaa kätilö! (Call the midwife - a true story of the East End in the 1950s 2002) Otava, suom. Eija Tervonen
Arvio: **** Niin tuttu
6.8.2013
Mika Waltari: Tanssi yli hautojen
Odotin paljon tältä kirjalta. Tämän kirjan myötä aloin pohtia enemmänkin historiallisen romaanin oikeutusta. Joissain kirjoissa keksityt päähenkilöt kelluvat todellisten historiallisten tapahtumien laineilla vaikuttamatta niihin. Waltarin henkilöt taas aikaansaavat nuo laineet ja se tekee koko kirjasta epäuskottavan saman tien.
Tapahtumat sinänsä olivat hyvä kertaus tuohon historian kohtaan, mutta mietin jatkuvasti miten paljon tapahtumista on totta. Kirja meinasi jäädä jopa kesken, mutta skarppasin lopussa ja luin sen loppuun.
Mika Waltari: Tanssi yli hautojen (1944) WSOY
Arvio: *** Ei mitenkään ihmeellinen
Tapahtumat sinänsä olivat hyvä kertaus tuohon historian kohtaan, mutta mietin jatkuvasti miten paljon tapahtumista on totta. Kirja meinasi jäädä jopa kesken, mutta skarppasin lopussa ja luin sen loppuun.
Mika Waltari: Tanssi yli hautojen (1944) WSOY
Arvio: *** Ei mitenkään ihmeellinen
4.8.2013
Antti Tuuri: Ikitie
En tiedä miksi tämä on jäänyt minulta lukematta. Yleensä olen lukenut Tuurit samantien ja niistä on jäänyt vähän valju maku. Tämä oli ihan toista maata. Tyypillinen tuurimainen ilmaisukin lipsui välillä enemmän normaalin puolelle, mikä lisäsi luettavuutta.
Tarina on erittäin julma ja sivuaa taas sellaista kohtaa historiassa, joka jätettiin kokonaan kertomatta meille 1970-luvun lapsille. On lähes mahdoton ymmärtää mikä sai menestyneet amerikansuomalaiset unelmoimaan paremmasta sosialistisesta yhteiskunnasta ja miten ihmeessä he uskoivat löytävänsä sen Neuvostoliitosta. Tietenkään heillä ei ollut sitä tietoa tulevasta, joka meillä on nyt eikö muutenkaan tieto liikkunut samalla intensiteetillä kuin nykyään.
Ketolan Jussin kohtalo on siksikin epäreilu, ettei hän ollut mikään kommunisti, hän ei vain ollut samaa mieltä Lapuan liikkeen kanssa. Ehkä hiukan epäuskottavaa on, että häntä ei tapettu muiden mukana vaan Kallonen jätti hänet henkiin ja antoi siten mahdollisuuden karata.
Antti Tuuri: Ikitie (2011) Otava
Arvio: **** Vaikuttava
Tarina on erittäin julma ja sivuaa taas sellaista kohtaa historiassa, joka jätettiin kokonaan kertomatta meille 1970-luvun lapsille. On lähes mahdoton ymmärtää mikä sai menestyneet amerikansuomalaiset unelmoimaan paremmasta sosialistisesta yhteiskunnasta ja miten ihmeessä he uskoivat löytävänsä sen Neuvostoliitosta. Tietenkään heillä ei ollut sitä tietoa tulevasta, joka meillä on nyt eikö muutenkaan tieto liikkunut samalla intensiteetillä kuin nykyään.
Ketolan Jussin kohtalo on siksikin epäreilu, ettei hän ollut mikään kommunisti, hän ei vain ollut samaa mieltä Lapuan liikkeen kanssa. Ehkä hiukan epäuskottavaa on, että häntä ei tapettu muiden mukana vaan Kallonen jätti hänet henkiin ja antoi siten mahdollisuuden karata.
Antti Tuuri: Ikitie (2011) Otava
Arvio: **** Vaikuttava
2.8.2013
Max Manner: 13. huone
Ei varmaan pitäisi aloittaa trilogian kolmannesta osasta. No näin kuitenkin tein ja lopetinkin Mannerin lukemisen sitten tähän. Aivan liian suuri osa kirjasta käsittelee edellisten osien tapahtumia ja siitä huolimatta kuva niistä jää sekavaksi. Se osa tätä kirjaa, joka rakentaa uutta juonta, on ohut, lyhyt ja täydellisen epäuskottava tekstioksennus.
Harkitsin jo moneen kertaan lopettamista, mutta päätin yrittää. Mannerin uusin kirja näkyy olevan CrimeTimen kustantama. Olen tähän asti pitänyt CT:tä tasokkaana, mutta sekin luulo hävisi tämän kirjan myötä...
Max Manner: 13. huone (2011) Minerva
Arvio: * Ihan paska
Harkitsin jo moneen kertaan lopettamista, mutta päätin yrittää. Mannerin uusin kirja näkyy olevan CrimeTimen kustantama. Olen tähän asti pitänyt CT:tä tasokkaana, mutta sekin luulo hävisi tämän kirjan myötä...
Max Manner: 13. huone (2011) Minerva
Arvio: * Ihan paska
Jens Lapidus: Siisti kosto
Tässä pyöritään samoissa ympyröissä kuin edellisessäkin kirjassa, mutta päähenkilöt on vaihtuneet ja edellisen kirjan päähenkilöt pyörii tässä vain juonen reunamilla. Juoni ei rullannut kokaiinin ympärillä, vaan tällä kertaa keskityttiin enemmän yhteiskunnan yleisempiin mätäpaiseisiin.
Lapidus on onnistunut hienosti tekemään kakkos-osan joka hyödyntää edellistä osaa, mutta on samalla tarpeeksi erilainen, jotta kirja ei kärsisi vaikkei olisi edellistä lukenutkaan. En ole kuitenkaan ihan varma kannattaako Palmen murhaa tällaiseen sotkea. Voi kyllä olla, että se on niin olennainen osa ruotsalaista oikeusjärjestelmää, ettei siitä pääse pakoon, jos aikoo käsitellä Tukholman rikollisia.
Yksi päähenkilöistä oli poliisi ja hänen kohdallaan loppuratkaisu oli onnellinen, mutta täysin epäuskottava.
Jens Lapidus: Siisti kosto (Aldrig fucka upp - Stockholm noir II 2008) Like, suom. Anu Koivunen
Arvio: **** Taas mennään
Lapidus on onnistunut hienosti tekemään kakkos-osan joka hyödyntää edellistä osaa, mutta on samalla tarpeeksi erilainen, jotta kirja ei kärsisi vaikkei olisi edellistä lukenutkaan. En ole kuitenkaan ihan varma kannattaako Palmen murhaa tällaiseen sotkea. Voi kyllä olla, että se on niin olennainen osa ruotsalaista oikeusjärjestelmää, ettei siitä pääse pakoon, jos aikoo käsitellä Tukholman rikollisia.
Yksi päähenkilöistä oli poliisi ja hänen kohdallaan loppuratkaisu oli onnellinen, mutta täysin epäuskottava.
Jens Lapidus: Siisti kosto (Aldrig fucka upp - Stockholm noir II 2008) Like, suom. Anu Koivunen
Arvio: **** Taas mennään
21.7.2013
Jens Lapidus: Rahalla saa
En tiedä miksi olen ohittanut Lapiduksen toistuvasti määrätietoisesti joka paikassa. Ehkä olen lukenut kirjailijasta jotain kielteistä tai olen lukenut jostain muusta jotain kielteistä ja yhdistänyt sen Lapidukseen virheellisesti.
Olin "tuhlaamassa" kirjakaupassa lahjakorttiani matkakirjoihin, kun kassan myyjä suositti kokeilemaan Miki-kirjaa. Se on siis sellainen tosi pieni, jota luetaan pystysuuntaan. Sivutkin on kuin raamattupaperia. Olin jo lukenut pari päällimmäisenä ollutta, mutta Lapidus osui käteen kolmantena.
Formaatti on täydellinen: kirjaa voi pitää mukana pienessäkin käsilaukussa ja kirjaa on helppo lukea bussipysäkillä, junassa ja sohvalla. Tämä nimenomainen kirja oli vielä niin jännä, että pohdin voisiko sitä lukea töissäkin, mutten sentään moiseen sortunut...
Juoni oli aluksi sekava, koska seurattiin kolmea hyvin erilaista henkilöä: jugoslaavi-taustainen jääkaappi, chileläistaustainen huumediileri ja ruotsalaistaustainen wannabe. Jo ennen puolta väliä alkoivat juonet takertua toisiinsa. Kun sain kirjan loppuun, ensimmäinen ajatus oli jatko-osan löytäminen. Löysinkin sen sitten saman kirjakaupan laatikosta. Näitä Miki-kirjoja on vaikea löytää kaupasta, koska niitä on vielä aika vähän ja toisaalta ne vie niin vähän tilaa, ettei niitä huomaa kaupassa.
Juonessa oli monia tuttuja teemoja. Esim. poliisin Nova-projekti vaikutti tutulta jostain Sipilän kirjasta. Tarkistin netistä ja huomasinkin että projekti on ihan todellinen. No aina sitä oppii uutta. Toinen tuttu teema oli salakuljetettavan kokaiinin sijoittaminen vielä kasvavien kaalien sisään. Samanlainen tarina on ollut muistaakseni jossain tv:n poliisisarjassa. Erikoista tarinassa oli onnellinen loppu, ainakin jonkun kannalta siis.
Miko-kirjan jälkeen tavallisen kirjan lukeminen on tosi turhauttavaa, koska on tunne että kirja on niin iso, ettei sitä voi ottaa mukaan. Tiedä sitten miten tällaiset kirjat pärjää kirjastossa, koska sivut eivät vaikuta kovin kestäviltä.
Jens Lapidus: Rahalla saa (Snabba cash - Stockholm noir I 2006) Like, suom. Anu Koivunen
Arvio: **** Vei mukanaan
Olin "tuhlaamassa" kirjakaupassa lahjakorttiani matkakirjoihin, kun kassan myyjä suositti kokeilemaan Miki-kirjaa. Se on siis sellainen tosi pieni, jota luetaan pystysuuntaan. Sivutkin on kuin raamattupaperia. Olin jo lukenut pari päällimmäisenä ollutta, mutta Lapidus osui käteen kolmantena.
Formaatti on täydellinen: kirjaa voi pitää mukana pienessäkin käsilaukussa ja kirjaa on helppo lukea bussipysäkillä, junassa ja sohvalla. Tämä nimenomainen kirja oli vielä niin jännä, että pohdin voisiko sitä lukea töissäkin, mutten sentään moiseen sortunut...
Juoni oli aluksi sekava, koska seurattiin kolmea hyvin erilaista henkilöä: jugoslaavi-taustainen jääkaappi, chileläistaustainen huumediileri ja ruotsalaistaustainen wannabe. Jo ennen puolta väliä alkoivat juonet takertua toisiinsa. Kun sain kirjan loppuun, ensimmäinen ajatus oli jatko-osan löytäminen. Löysinkin sen sitten saman kirjakaupan laatikosta. Näitä Miki-kirjoja on vaikea löytää kaupasta, koska niitä on vielä aika vähän ja toisaalta ne vie niin vähän tilaa, ettei niitä huomaa kaupassa.
Juonessa oli monia tuttuja teemoja. Esim. poliisin Nova-projekti vaikutti tutulta jostain Sipilän kirjasta. Tarkistin netistä ja huomasinkin että projekti on ihan todellinen. No aina sitä oppii uutta. Toinen tuttu teema oli salakuljetettavan kokaiinin sijoittaminen vielä kasvavien kaalien sisään. Samanlainen tarina on ollut muistaakseni jossain tv:n poliisisarjassa. Erikoista tarinassa oli onnellinen loppu, ainakin jonkun kannalta siis.
Miko-kirjan jälkeen tavallisen kirjan lukeminen on tosi turhauttavaa, koska on tunne että kirja on niin iso, ettei sitä voi ottaa mukaan. Tiedä sitten miten tällaiset kirjat pärjää kirjastossa, koska sivut eivät vaikuta kovin kestäviltä.
Jens Lapidus: Rahalla saa (Snabba cash - Stockholm noir I 2006) Like, suom. Anu Koivunen
Arvio: **** Vei mukanaan
14.7.2013
Donna Leon: Uskon asia
Donna Leon kirjoittaa aina samoista teemoista: korruptiosta, välinpitämättömyydestä, Venetsiasta. Tähän kirjaan oli löytynyt sentään uusi sivujuoni, nimittäin homoseksuaalisuus.
Poliisit käsittelivät homoutta pääsääntöisesti korrektisti ja niin ettei se päässyt hallitsemaan tarinaa. Se oli kivasti Leonilta tarinoitu. Pelkään kuitenkin pahoin, ettei tilanne olisi näin katolisessa Venetsiassa.
Mitä enemmän luen Italiasta, sitä enemmän toivon ettei meille olisi noiden veijareiden kanssa ainakaan yhteistä valuuttaa...
Donna Leon: Uskon asia (A question of belief 2010) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: *** Ennalta-arvattava
Poliisit käsittelivät homoutta pääsääntöisesti korrektisti ja niin ettei se päässyt hallitsemaan tarinaa. Se oli kivasti Leonilta tarinoitu. Pelkään kuitenkin pahoin, ettei tilanne olisi näin katolisessa Venetsiassa.
Mitä enemmän luen Italiasta, sitä enemmän toivon ettei meille olisi noiden veijareiden kanssa ainakaan yhteistä valuuttaa...
Donna Leon: Uskon asia (A question of belief 2010) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: *** Ennalta-arvattava
Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä
Melkein jätin tämän lainaamatta, koska kirjan nimi oli niin iljettävä. Vielä iljettävämpi oli ajatus siitä, että kirjassa esiteltäisiin jotain puoliksi syötyjä ruumiita. Raadonsyöjä oli kuitenkin vain murhaaja, joka käytti itsestään salanimeä "Raadonsyöjä".
Varsinainen tarina oli hyvin tavallinen dekkarin juoni: ruumis, väärän miehen epäilemistä, väärän miehen murha, tutkimuksia, pomon määräilyä, oikean miehen tunnustus. Pieniä asiavirheitäkin oli vaikken mikään Tampere-asiantuntija olekaan. Tai toisaalta, voihan olla, että Tampereen keskustan kartonkitehtaan kutsuminen kartonkitehtaaksi olisi ollut ikävää mainosta sen omistajalle. Nyt se oli naamioitu paperitehtaaksi, mutta sen toiminta muistutti kyllä enemmän kartonginvalmistusta.
Ensimmäinen murha tapahtui ATK-osastolla ja motiivikin liittyi internettiin. Tänä päivänä kaikki tietokoneeseen liittyvät termit tuntuivat lukiessa jotenkin kasikytlukuiselta vaikka ne taisi kyllä olla ysikytluvulta. Ihmisen muisti vaan temppuilee...
Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä (1997) Karisto
Arvio: *** Pliisu
Varsinainen tarina oli hyvin tavallinen dekkarin juoni: ruumis, väärän miehen epäilemistä, väärän miehen murha, tutkimuksia, pomon määräilyä, oikean miehen tunnustus. Pieniä asiavirheitäkin oli vaikken mikään Tampere-asiantuntija olekaan. Tai toisaalta, voihan olla, että Tampereen keskustan kartonkitehtaan kutsuminen kartonkitehtaaksi olisi ollut ikävää mainosta sen omistajalle. Nyt se oli naamioitu paperitehtaaksi, mutta sen toiminta muistutti kyllä enemmän kartonginvalmistusta.
Ensimmäinen murha tapahtui ATK-osastolla ja motiivikin liittyi internettiin. Tänä päivänä kaikki tietokoneeseen liittyvät termit tuntuivat lukiessa jotenkin kasikytlukuiselta vaikka ne taisi kyllä olla ysikytluvulta. Ihmisen muisti vaan temppuilee...
Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä (1997) Karisto
Arvio: *** Pliisu
30.6.2013
Tapani Bagge (toim.): Taksi - 14 dekkaria kumijalasta
Saadaan viihdyttävää lukemista kun 14 kirjailijaa kirjoittaa novellin samasta aiheesta. Ihmettelen vaan suuresti sitä sovinistista lähestymistapaa, jolla mukaan on otettu vain miehiä.
Moni tarina muistutti rakenteeltaan niitä tv-pätkiä, joita 1980-luvulla näytettiin "Alfred Hitchcock esittää" -otsikon alla: jännä tarina , joka loppuessaan onkin täysin arvaamaton ja vielä vähän pahempi. Monessa tarinassa oli keskenään samoja teemoja, mutta se on kai ymmärrettävää kun pääotsikko on noinkin rajaava.
Yksi parhaista tarinoista oli Seppo Jokisen "Miljoonatippi", joka kertoi vuodenvaihteesta 2049-2050 ja komisario Koskisen lapsenlapsesta. Kuuluisimpien kirjoittajien (Rönkä, Jokinen, Sipilä ja Kilpi) erottuivat edukseen, mutta Nykäsen "Katoamistemppu" jäi aika ohueksi.
Tapani Bagge, Markku Ropponen, Seppo Jokinen, Harri Nykänen, Jarkko Sipilä, Matti Rönkä, Juha Numminen, Tuomas Lius, Kari Häkämies, Eppu Nuotio, Antti Tuomainen, Marko Kilpi, Max Manner, Henry Aho: Taksi - 14 dekkaria kumijalasta (2012) Crime time
Arvio: **** Nopeasti luettu
Moni tarina muistutti rakenteeltaan niitä tv-pätkiä, joita 1980-luvulla näytettiin "Alfred Hitchcock esittää" -otsikon alla: jännä tarina , joka loppuessaan onkin täysin arvaamaton ja vielä vähän pahempi. Monessa tarinassa oli keskenään samoja teemoja, mutta se on kai ymmärrettävää kun pääotsikko on noinkin rajaava.
Yksi parhaista tarinoista oli Seppo Jokisen "Miljoonatippi", joka kertoi vuodenvaihteesta 2049-2050 ja komisario Koskisen lapsenlapsesta. Kuuluisimpien kirjoittajien (Rönkä, Jokinen, Sipilä ja Kilpi) erottuivat edukseen, mutta Nykäsen "Katoamistemppu" jäi aika ohueksi.
Tapani Bagge, Markku Ropponen, Seppo Jokinen, Harri Nykänen, Jarkko Sipilä, Matti Rönkä, Juha Numminen, Tuomas Lius, Kari Häkämies, Eppu Nuotio, Antti Tuomainen, Marko Kilpi, Max Manner, Henry Aho: Taksi - 14 dekkaria kumijalasta (2012) Crime time
Arvio: **** Nopeasti luettu
Colin Duriez: Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien
Olin kuullut paljon kuulopuheita Tolkienin elämästä ja Tarun synnystä. Tämä kirja vahvisti suurimman osan siitä todeksi. Olin kuullut aiemminkin suomen kielen käytöstä haltiakielen perustana, mutta Duriez mainitsee myös gaelin kielen samassa tarkoituksessa. Tarina ruotsin kielestä örkkikielen pohjana jäi kuitenkin vaille vahvistusta.
Kirja ei ollut mitenkään laaja ja tyhjentävä kokonaisuus. Se raapaisee pintaa kielitieteen kannalta sen verran että ei-filologi pysyy kiinnostuneena eli kaipaa hiukan lisää tietoa kielten taustoista.
En lakkaa ihemettelämästä filologiaa tieteenä: miten yksi ihminen voi hallita niin monta kieltä niin syvällisesti, että voi keskustella sujuvasti 1000 vuotta sitten kirjoitettujen tarinoiden nyansseista. Varsinkin kun muinaisislannin puhujia taitaa olla aika vähän jäljellä...
Colin Duriez: Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien (J. R. R. Tolkien. The making of a legend. 2012) Minerva, suom. Jere Saarainen
Arvio: *** Mielenkiintoinen
Kirja ei ollut mitenkään laaja ja tyhjentävä kokonaisuus. Se raapaisee pintaa kielitieteen kannalta sen verran että ei-filologi pysyy kiinnostuneena eli kaipaa hiukan lisää tietoa kielten taustoista.
En lakkaa ihemettelämästä filologiaa tieteenä: miten yksi ihminen voi hallita niin monta kieltä niin syvällisesti, että voi keskustella sujuvasti 1000 vuotta sitten kirjoitettujen tarinoiden nyansseista. Varsinkin kun muinaisislannin puhujia taitaa olla aika vähän jäljellä...
Colin Duriez: Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien (J. R. R. Tolkien. The making of a legend. 2012) Minerva, suom. Jere Saarainen
Arvio: *** Mielenkiintoinen
27.6.2013
Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina, Mma Ramotswe tutkii
Varsinainen rikostapaus oli todella botswanalainen eikä syyllinen edes selvinnyt. Sitä selvitellessä kävi kuitenkin ilmi, että Mma Ramotswen toimeksiantaja olikin tarinan suurin konna. Varsinainen tarina sisälsi Mma Makutsin häävalmistelut, Charlien isyysepäilyt ja valkoisen pienen pakettiauton takaisinsaamisen.
Nämä pikkutarinat Botswanasta ovat ihania. Tulee ihan pakottava tarve päästä matkustamaan sinne ja nähdä se maailma, jossa pahinta on sihteereitä tuijottavat johtavat. Aurinko paistaa aina paitsi kun kasvit tarvitsevat lisää vettä.
Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina, Mma Ramotswe tutkii (The Saturday big tent wedding party 2011) Otava, suom. Päivi Pouttu-Deliere
Arvio: **** Tasaisen luettavaa
Nämä pikkutarinat Botswanasta ovat ihania. Tulee ihan pakottava tarve päästä matkustamaan sinne ja nähdä se maailma, jossa pahinta on sihteereitä tuijottavat johtavat. Aurinko paistaa aina paitsi kun kasvit tarvitsevat lisää vettä.
Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina, Mma Ramotswe tutkii (The Saturday big tent wedding party 2011) Otava, suom. Päivi Pouttu-Deliere
Arvio: **** Tasaisen luettavaa
18.6.2013
Timo Sandberg: Mustamäki
Valitsin kirjan pelkästään mielenkiintoisen nimen perusteella. Suurimman osan mielestä nimi "Mustamäki" ei ole mielenkiintoinen, mutta ainakin kaikki lapsuuskaverini tietävät mistä on kyse. Kirjan Mustamäki ei kuitenkaan ole se minun Mustamäkeni.
Itse kirja sijoittuu 1920-luvulle sisällissodan jälkeen kieltolain aikaan. Päähenkilö on kapinallinen poikamies-poliisi Otso Kekki ja toisaalta perhe, jonka vanhin tytär tapettiin sodassa. Varsinaisesti kirjan tapot johtuvat sodan jälkimainingeista, mutta poliisi haluaa leimata kaiken pirtutrokareiden välienselvittelyksi.
Hiukan asetelma alkaa olla kliseinen: vääryyttä kärsinyt työläisperhe kärsii edelleen eikä tietenkään omasta syystään. No paha sitä on 90 vuotta myöhemmin arvostella. Ilmeisesti tilanne oli sellainen monien näkökulmasta. Ei siitä taida kiinnostavaa kirjaa syntyä, jos suojeluskuntalainen trokari tulee kaltoinkohdelluksi, ei se uhriksi yhdessä yössä muutu.
Mielenkiintoinen asia on kieltolaki ja sen samankaltaisuudet ja erilaisuudet Suomessa ja Yhdysvalloissa. USA:n tilanteeseenhan on tullut tutustuttua viime aikoina tv-sarjan "Boardwalk Empire" ja elokuvan "Laittomat" kautta. Lait (paitsi Suomessa se oli kyllä asetus) olivat voimassa molemmissa maissa suunnilleen yhtä kauan vaikkakin tilanne alkoi ja päättyi Suomessa hiukan aikaisemmin. Molemmissa maissa laki johti rikollisuuden kasvuun ja kääntyi kertakaikkiaan itseään vastaan. Suomessa rikollisliigat toimivat kuitenkin pienimuotoisemmin ja järjestäytyivät löysemmin. Toisaalta markkinatkin olivat paljon pienemmät. Pitäisi varmaankin lukea vähän lisää kieltolakikirjallisuutta.
Timo Sandberg: Mustamäki (2013) Karisto
Arvio: ** Aika heikko
Itse kirja sijoittuu 1920-luvulle sisällissodan jälkeen kieltolain aikaan. Päähenkilö on kapinallinen poikamies-poliisi Otso Kekki ja toisaalta perhe, jonka vanhin tytär tapettiin sodassa. Varsinaisesti kirjan tapot johtuvat sodan jälkimainingeista, mutta poliisi haluaa leimata kaiken pirtutrokareiden välienselvittelyksi.
Hiukan asetelma alkaa olla kliseinen: vääryyttä kärsinyt työläisperhe kärsii edelleen eikä tietenkään omasta syystään. No paha sitä on 90 vuotta myöhemmin arvostella. Ilmeisesti tilanne oli sellainen monien näkökulmasta. Ei siitä taida kiinnostavaa kirjaa syntyä, jos suojeluskuntalainen trokari tulee kaltoinkohdelluksi, ei se uhriksi yhdessä yössä muutu.
Mielenkiintoinen asia on kieltolaki ja sen samankaltaisuudet ja erilaisuudet Suomessa ja Yhdysvalloissa. USA:n tilanteeseenhan on tullut tutustuttua viime aikoina tv-sarjan "Boardwalk Empire" ja elokuvan "Laittomat" kautta. Lait (paitsi Suomessa se oli kyllä asetus) olivat voimassa molemmissa maissa suunnilleen yhtä kauan vaikkakin tilanne alkoi ja päättyi Suomessa hiukan aikaisemmin. Molemmissa maissa laki johti rikollisuuden kasvuun ja kääntyi kertakaikkiaan itseään vastaan. Suomessa rikollisliigat toimivat kuitenkin pienimuotoisemmin ja järjestäytyivät löysemmin. Toisaalta markkinatkin olivat paljon pienemmät. Pitäisi varmaankin lukea vähän lisää kieltolakikirjallisuutta.
Timo Sandberg: Mustamäki (2013) Karisto
Arvio: ** Aika heikko
15.6.2013
Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Tätä kirjaa suositteli työkaverini, joka on syntyisin Pohjoisen puolelta. Odotin hiukan vähemmän actionia ja enemmän pohdiskelua Pohjoisen taloudellisista mahdollisuuksista selvitä ilman Etelää. Tulevan Pohjois-Suomen budjetin tulopuoli perustuisi uhkapeliin. Uskoisin että menestymisen mahdollisuuksia löytyisi ilmankin esim. kaivosteollisuutta verottamalla.
Kirja kertoi kuinka Pohjois-Suomi valloitti Etelän roikkuhousujen juostessa karkuun. Näkökulmia oli kolme: Etelän elikersantti, joka luuli olevansa Vilho Koskela, pätkätyötoimittaja sekä Pohjoisen kakkosmies, jonka heikkoutena oli gangsta-rap.
Alikersantti Purola on hauska hahmo, jossa lienee pieni pala kirjailijaa itseäänkin. Purola toivoo olevansa tämän sodan Koskela ja huutaa apuun jatkuvasti Edviniä, Mollea ja Väinöä. Toisaalta Purola on katsonut Taistelutoverit niin monta kertaa, että tietää missä jaksossa on elokuvalunta, joka pilaa koko jakson. Samaa muistan itsekin pohtineeni joka kerran Bastognea katsoessani. Purola on töissä yliopistolla, tykkää turkinpippureista ja omaa omasta mielestään liian monta leukaa.
Reportteri Aino Riski hakee koko ajan vaan parempaa asemaa työelämässä. Sen hän saakin, mutta tapa jolla hän sen saavuttaa on helppo kuvitella miehen kirjoittamaksi... Toni Morottaja, Kutturan gangsta, on paras hahmo. Kun muu Pohjoinen halveksii kaikkea Etelän edustamaa, Morottajalla on rap mielessä koko ajan. Koomisinta on se kun Morottaja kuvittelee somalitaustaisen Abdin olevan rappari, vain koska Abdu on nigga.
Heikkinen osaa nostaa pinnalle juuri niitä asioita, jotka tositilanteessa tekisivät Etelästä heikon. Ei osata olla kylmässä, edetä lumessa, ajatella kokonaisuuksia... En tiedä onko Pohjoisessakaan kaikki kunnossa, mutta uskon että saamelaisilla on edellytyksiä elää ulkona vielä silloinkin kun infrastruktuurin sortuminen on tuhonnut suurimman osan meistä Etelän ihmisistä.
Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta (2012) Johnny Kniga
Arvio: **** Varsinainen tarina
Kirja kertoi kuinka Pohjois-Suomi valloitti Etelän roikkuhousujen juostessa karkuun. Näkökulmia oli kolme: Etelän elikersantti, joka luuli olevansa Vilho Koskela, pätkätyötoimittaja sekä Pohjoisen kakkosmies, jonka heikkoutena oli gangsta-rap.
Alikersantti Purola on hauska hahmo, jossa lienee pieni pala kirjailijaa itseäänkin. Purola toivoo olevansa tämän sodan Koskela ja huutaa apuun jatkuvasti Edviniä, Mollea ja Väinöä. Toisaalta Purola on katsonut Taistelutoverit niin monta kertaa, että tietää missä jaksossa on elokuvalunta, joka pilaa koko jakson. Samaa muistan itsekin pohtineeni joka kerran Bastognea katsoessani. Purola on töissä yliopistolla, tykkää turkinpippureista ja omaa omasta mielestään liian monta leukaa.
Reportteri Aino Riski hakee koko ajan vaan parempaa asemaa työelämässä. Sen hän saakin, mutta tapa jolla hän sen saavuttaa on helppo kuvitella miehen kirjoittamaksi... Toni Morottaja, Kutturan gangsta, on paras hahmo. Kun muu Pohjoinen halveksii kaikkea Etelän edustamaa, Morottajalla on rap mielessä koko ajan. Koomisinta on se kun Morottaja kuvittelee somalitaustaisen Abdin olevan rappari, vain koska Abdu on nigga.
Heikkinen osaa nostaa pinnalle juuri niitä asioita, jotka tositilanteessa tekisivät Etelästä heikon. Ei osata olla kylmässä, edetä lumessa, ajatella kokonaisuuksia... En tiedä onko Pohjoisessakaan kaikki kunnossa, mutta uskon että saamelaisilla on edellytyksiä elää ulkona vielä silloinkin kun infrastruktuurin sortuminen on tuhonnut suurimman osan meistä Etelän ihmisistä.
Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta (2012) Johnny Kniga
Arvio: **** Varsinainen tarina
9.6.2013
Blogini etiikasta
Luin lehdestä siitä, miten kirjablogisteihin yritetään vaikuttaa. Minun pikkukirjoitukseni tuskin sponsoreita kiinnostaisi, mutta mielestäni sponsorointi kertakaikkiaan pilaa koko homman.
Eettinen esikuvani on DC Rainmaker, joka saa testattavat laitteet ilmaiseksi testiin. Testin jälkeen hän kuitenkin lähettää vermeet takaisin valmistajalle ja käy ostamassa kaupasta oman laitteen.
Ajattelin kertoa muutaman sanan blogini lukijoista. Blogiani seuraa virallisesti 30 henkilöä, joista vain muutama on läheisiä ystäviäni (eli siis niitä, jotka saattavat seurata blogiani myös jostain muusta syystä kuin kiinnostavien aiheiden takia). Sivuilla käy parisenkymmentä lukijaa päivässä. Ylivoimaisesti luetuin teksti on viikosta toiseen Kira Poutasen "Ihana meri", sitä seuraa Khaled Hosseinin "Leijapoika". Muut tekstit ovat selvästi vähemmän luettuja. Suomen jälkeen eniten lukijoita on Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Yleisin selain on Firefox ja Explorer on hyvänä kakkosena.
Helsingin kaupungin kirjaston työntekijöillä on suurin vaikutus blogini kirjavalintoihin. Valitsen usein kirjoja Bestseller-hyllystä ja jokuhan valkkaa mitä kirjoja sinne nostetaan.
Kiitos siis kaikille, jotka jaksavat seurata tätä tajunnanvirtaani mitä kirjoitan säännöllisen epäsäännöllisesti!
Eettinen esikuvani on DC Rainmaker, joka saa testattavat laitteet ilmaiseksi testiin. Testin jälkeen hän kuitenkin lähettää vermeet takaisin valmistajalle ja käy ostamassa kaupasta oman laitteen.
Ajattelin kertoa muutaman sanan blogini lukijoista. Blogiani seuraa virallisesti 30 henkilöä, joista vain muutama on läheisiä ystäviäni (eli siis niitä, jotka saattavat seurata blogiani myös jostain muusta syystä kuin kiinnostavien aiheiden takia). Sivuilla käy parisenkymmentä lukijaa päivässä. Ylivoimaisesti luetuin teksti on viikosta toiseen Kira Poutasen "Ihana meri", sitä seuraa Khaled Hosseinin "Leijapoika". Muut tekstit ovat selvästi vähemmän luettuja. Suomen jälkeen eniten lukijoita on Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Yleisin selain on Firefox ja Explorer on hyvänä kakkosena.
Helsingin kaupungin kirjaston työntekijöillä on suurin vaikutus blogini kirjavalintoihin. Valitsen usein kirjoja Bestseller-hyllystä ja jokuhan valkkaa mitä kirjoja sinne nostetaan.
Kiitos siis kaikille, jotka jaksavat seurata tätä tajunnanvirtaani mitä kirjoitan säännöllisen epäsäännöllisesti!
Rosamund Lupton: Sisar
Innostuin Luptonista niin paljon, että luin esikoisteoksenkin samoin tein. Näkökulma oli vähintään yhtä omituinen kuin toisessakin teoksessa. Taas kerrottiin tarinaa jollekin muulle: viimeksi kertoja oli kuollut, mutta nyt kuuntelija oli kuollut. Tämä jälkimmäinen tapa tuntuu järkevämmältä.
Juoni oli johdonmukainen ja outo samaan aikaan. Samoin se oli periaatteessa kronologinen, mutta samaan aikaan kulki kaksi säiettä jatkuvasti. Lopussa vielä selviää, että toinen niistäkin oli fiktiivinen.
Itse teemat olivat ajankohtaisia: lääketieteen kehittämisen etiikka ja ihmisten oman edun tavoittelu.
Rosamund Lupton: Sisar (Sister 2010) Gummerus, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Arvio: **** Hieno kuvaus käsittämättömästä asiasta
Juoni oli johdonmukainen ja outo samaan aikaan. Samoin se oli periaatteessa kronologinen, mutta samaan aikaan kulki kaksi säiettä jatkuvasti. Lopussa vielä selviää, että toinen niistäkin oli fiktiivinen.
Itse teemat olivat ajankohtaisia: lääketieteen kehittämisen etiikka ja ihmisten oman edun tavoittelu.
Rosamund Lupton: Sisar (Sister 2010) Gummerus, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Arvio: **** Hieno kuvaus käsittämättömästä asiasta
Agatha Christie: Askel tyhjyyteen
Tässä kirjassa ei seikkaillut neiti Marple eikä Hercule Poirot. Se ei haitannut vaan kotitekoiset salapoliisit pärjäsivät vähintään yhtä hyvin. Silti oli tarpeetonta, että lopussa nämä "salapoliisit" päättivät mennä keskenään naimisiin.
Alusta asti minulla oli sellainen olo, että olin nähnyt tarinan televisiosta. Erityisesti Moira-niminen tyttö oli jäänyt mieleeni. Sen tarinan hämäämänä odotin koko ajan väärän miehen paljastumista murhaajaksi... Toimii ne tv-tarinat joskus siis ihan hyödyllisestikin, yleensähän ne vaan paljastaa etukäteen kaiken.
Agatha Christie: Askel tyhjyyteen (Why didn't they ask Evans? 1934) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: *** Ihan hyvä
Alusta asti minulla oli sellainen olo, että olin nähnyt tarinan televisiosta. Erityisesti Moira-niminen tyttö oli jäänyt mieleeni. Sen tarinan hämäämänä odotin koko ajan väärän miehen paljastumista murhaajaksi... Toimii ne tv-tarinat joskus siis ihan hyödyllisestikin, yleensähän ne vaan paljastaa etukäteen kaiken.
Agatha Christie: Askel tyhjyyteen (Why didn't they ask Evans? 1934) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: *** Ihan hyvä
12.5.2013
Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää
Sinänsä ihan tavallinen dekkari oli kirjoitettu ainutlaatuisesta näkökulmasta: kuolevan vaimon sielu/henki/tms. seuraa miestään ja muita selvittääkseen tyttärensä murhayrityksen, samalla hän kertoo asioita miehelleen, joka ei kylläkään kuule mitään.
Juoni on hyvin klassinen: ensin poliisi huomaa tilanteen tuhopoltoksi, sitten myöntää sen olevan murhayritys ja lopulta käydään viiden ihmisen kierros ennenkuin oikea epäilty joutuu suurennuslasin alle.
Loppuratkaisu on päähenkilön kannalta traaginen, mutta uskottava. Pitäisiköhän lukea myös Luptonin aikaisempi kirja?
Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää (Afterwards 2010) Gummerus, suom. Tero Valkonen
Arvio: *** Tosi omituinen
Juoni on hyvin klassinen: ensin poliisi huomaa tilanteen tuhopoltoksi, sitten myöntää sen olevan murhayritys ja lopulta käydään viiden ihmisen kierros ennenkuin oikea epäilty joutuu suurennuslasin alle.
Loppuratkaisu on päähenkilön kannalta traaginen, mutta uskottava. Pitäisiköhän lukea myös Luptonin aikaisempi kirja?
Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää (Afterwards 2010) Gummerus, suom. Tero Valkonen
Arvio: *** Tosi omituinen
Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian
Kirjan aihepiiri oli tärkeä eikä sitä haitannut lievä scifimäisyys minkä "unenpäästäminen" aiheutti.
"Unenpäästäminen" oli vain pieni yksityiskohta, joka selitti Florianin toimeentulon ja toisaalta myös poliisin kiinnostuksen häneen. Asiana se oli niin pieni, ettei se oikein edes haitannut varsinaista aihetta.
Varsinainen aihe oli siis romaanien tilanne Euroopassa ja sen toivottomuus. En väitä, että tilanne olisi pelkästään meidän muiden syytä, mutta on hyvä muistaa ne lähtökohdat ja tilanteet, joista päädytään Elielinaukiolle kerjäämään.
Yksi miettimisen arvoinen asia on asuminen yleensä. Jos kansallisvaltiot perustuvat ajatukseen yhdestä kansasta niin miksi kansan pitäisi asua vain yhdessä paikassa. Eikä voi olla myös kansa ilman valtiota, mutta silti yksi kansa joka ansaitsee paikkansa Euroopassa...
Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian (2010) Avain
Arvio: **** Metka
"Unenpäästäminen" oli vain pieni yksityiskohta, joka selitti Florianin toimeentulon ja toisaalta myös poliisin kiinnostuksen häneen. Asiana se oli niin pieni, ettei se oikein edes haitannut varsinaista aihetta.
Varsinainen aihe oli siis romaanien tilanne Euroopassa ja sen toivottomuus. En väitä, että tilanne olisi pelkästään meidän muiden syytä, mutta on hyvä muistaa ne lähtökohdat ja tilanteet, joista päädytään Elielinaukiolle kerjäämään.
Yksi miettimisen arvoinen asia on asuminen yleensä. Jos kansallisvaltiot perustuvat ajatukseen yhdestä kansasta niin miksi kansan pitäisi asua vain yhdessä paikassa. Eikä voi olla myös kansa ilman valtiota, mutta silti yksi kansa joka ansaitsee paikkansa Euroopassa...
Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian (2010) Avain
Arvio: **** Metka
15.4.2013
Stephen King: 22.11.63
Opin tätä lukiessani paljon. Tärkein opetus liittyy kuitenkin järjen käyttöön eikä Lee Harvey Oswaldin edesottamuksiin. Opetus on, että älä lainaa lähes 900-sivuista kirjaa Bestseller-hyllystä. Niissä on nimittäin vain seitsemän vuorokauden laina-aika. Onnistuin kuudessa päivässä.
Juoni kertoo kaninkolosta, aika-aukosta, jolla pääsee siirtymään aina samaan hetkeen vuonna 1958. Siellä tehdyt muutokset jäävät olemaan kun palaa omaan aikaansa. Päähenkilö Jake yllytetään estämään Kennedyn murha 22.11.1963. Sitä ennen Jake estää yhden halvaantumisen ja yhden perhesurman.
Viisi vuotta on kuitenkin niin pitkä aika, että Jake ehtii jo hankkia työpaikan ja parisuhteen. Menneisyys ei halua tulla muutetuksi ja mitä lähemmäs tuo marraskuu tulee, sitä enemmän ongelmia Jake kohtaa.
Kirjan juoni on johdonmukainen ja se mikä on epäjohdonmukaista tunnustetaan ja vähän ihmetelläänkin. Hauska sivujuoni on kirja jota Jake kirjoittaa peitetarinana olemassaololleen. Sen juoni muistuttaa hyvin paljon Kingin omaa Se-nimistä tuplateosta.
Tämä ja "Kuvun alla" ovat ilmeisesti Kingin kauan suunnittelemia teoksia ja niillä tuntuu olevan taipumusta kasvaa kuin pullataikina. "Carrie" ja "Christine -tappaja-auto" ovat hyviä todisteita siitä, että lyhytkin tarina voi toimia ja toisaalta jännitys pysyy niissä tiiviimmässä muodossa kun tekstiä on vähemmän.
Stephen King: 22.11.63 (11/22/63 2011) Tammi, suom. Ilkka Rekiaro
Arvio: **** Hauska
Juoni kertoo kaninkolosta, aika-aukosta, jolla pääsee siirtymään aina samaan hetkeen vuonna 1958. Siellä tehdyt muutokset jäävät olemaan kun palaa omaan aikaansa. Päähenkilö Jake yllytetään estämään Kennedyn murha 22.11.1963. Sitä ennen Jake estää yhden halvaantumisen ja yhden perhesurman.
Viisi vuotta on kuitenkin niin pitkä aika, että Jake ehtii jo hankkia työpaikan ja parisuhteen. Menneisyys ei halua tulla muutetuksi ja mitä lähemmäs tuo marraskuu tulee, sitä enemmän ongelmia Jake kohtaa.
Kirjan juoni on johdonmukainen ja se mikä on epäjohdonmukaista tunnustetaan ja vähän ihmetelläänkin. Hauska sivujuoni on kirja jota Jake kirjoittaa peitetarinana olemassaololleen. Sen juoni muistuttaa hyvin paljon Kingin omaa Se-nimistä tuplateosta.
Tämä ja "Kuvun alla" ovat ilmeisesti Kingin kauan suunnittelemia teoksia ja niillä tuntuu olevan taipumusta kasvaa kuin pullataikina. "Carrie" ja "Christine -tappaja-auto" ovat hyviä todisteita siitä, että lyhytkin tarina voi toimia ja toisaalta jännitys pysyy niissä tiiviimmässä muodossa kun tekstiä on vähemmän.
Stephen King: 22.11.63 (11/22/63 2011) Tammi, suom. Ilkka Rekiaro
Arvio: **** Hauska
Riku Korhonen: Nuku lähelläni
Alkuasetelma muistuttaa hiukan Alsterdalin Kadonneita, jonka luin vastikään. Päähenkilö Teemu saapuu vieraaseen suurkaupunkiin hakeakseen kuolleen velipuolensa ruumiin ja hoitamaan juoksevat asiat.
Kirjan alku virittää tunnelman mellakalla ja naamiolle jännitykselle, mutta kirja eteneekin täysin odottamatta rakkausromaaniksi, tosi oudoksi sellaiseksi. Parisuhde, josta kerrotaan on hyvin epätasapainonen ja ristiriitainen.
Hienoa kirjassa on kerronta pilvenpiirtäjän puutarhoista. On hienoa, että niinkin "synkkään" ja luonnosta vieraaseen elementtiin yhdistetään luonto. Jäin vaan miettimään, että puutarhojen kohdalla kerroskorkeus on varmaankin korkeampi ja rakenteet nurjahtavat helpommin. Onkohan puutarhojen kohdalla ylimääräisiä jäykisteitä tai onko pystyrakenteet vaan poikkileikkaukseltaan isompia...
Riku Korhonen: Nuku lähelläni (2012) WSOY
Arvio: *** Metka
Kirjan alku virittää tunnelman mellakalla ja naamiolle jännitykselle, mutta kirja eteneekin täysin odottamatta rakkausromaaniksi, tosi oudoksi sellaiseksi. Parisuhde, josta kerrotaan on hyvin epätasapainonen ja ristiriitainen.
Hienoa kirjassa on kerronta pilvenpiirtäjän puutarhoista. On hienoa, että niinkin "synkkään" ja luonnosta vieraaseen elementtiin yhdistetään luonto. Jäin vaan miettimään, että puutarhojen kohdalla kerroskorkeus on varmaankin korkeampi ja rakenteet nurjahtavat helpommin. Onkohan puutarhojen kohdalla ylimääräisiä jäykisteitä tai onko pystyrakenteet vaan poikkileikkaukseltaan isompia...
Riku Korhonen: Nuku lähelläni (2012) WSOY
Arvio: *** Metka
27.3.2013
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Sinisalon tyyli kirjoittaa romaania "keräilemällä" tietoa eri lähteistä on hauska. "Ennen päivänlaskua ei voi" -kirjassa se tarkoitti muistaakseni otteita tietosanakirjasta ja tässä seurataan yhtä blogia rinnan varsinaisen tarinan kanssa. Menetelmä tuli itselleni tutuksi jo Kingin "Carriessä", jossa kertoja peilasi kertomiaan tapahtumia tuhon jälkeiseen aikaan ja seassa oli otteita tuhosta kertovista lehtiartikkeleistä.
Tässä kirjassa Sinisalo nostaa esiin tärkeän aiheen ja hirvittävän skenaarion siitä, miten ihmiset suhtautuvat ekologiseen katastrofiin. Pahinta lukijalle on se, että merkittävä osa katastrofista on oikeasti jo tapahtunut, vai mitä itse ajattelet mehiläiskadosta? Vai onko niin, että koska et itse syö hunajaa niin ihan sama?
Kirja olisi toiminut hyvin pelkästään kantaaottavana romaaninakin. Sinisalo oli kuitenkin valinnut liittää aiheeseen hienoisen epätodellisen vivahteen, joka leimaa tämän kai sitten fantasiaksi. Vivahde taisi olla enemmänkin filosofinen kuin epätodellinen.
Sinisalon tapa taustoittaa fantasia-kirja todellisella tiedolla, on varmasti erittäin hidas tapa kirjoittaa. On silti hienoa, että kotiläksyt on tehty kunnolla ja voimme nauttia näin hyvistä (ja opettavaisista) romaaneista!
Johanna Sinisalo: Enkelten verta (2011) Teos
Arvio: ***** Tärkeä kirja
Tässä kirjassa Sinisalo nostaa esiin tärkeän aiheen ja hirvittävän skenaarion siitä, miten ihmiset suhtautuvat ekologiseen katastrofiin. Pahinta lukijalle on se, että merkittävä osa katastrofista on oikeasti jo tapahtunut, vai mitä itse ajattelet mehiläiskadosta? Vai onko niin, että koska et itse syö hunajaa niin ihan sama?
Kirja olisi toiminut hyvin pelkästään kantaaottavana romaaninakin. Sinisalo oli kuitenkin valinnut liittää aiheeseen hienoisen epätodellisen vivahteen, joka leimaa tämän kai sitten fantasiaksi. Vivahde taisi olla enemmänkin filosofinen kuin epätodellinen.
Sinisalon tapa taustoittaa fantasia-kirja todellisella tiedolla, on varmasti erittäin hidas tapa kirjoittaa. On silti hienoa, että kotiläksyt on tehty kunnolla ja voimme nauttia näin hyvistä (ja opettavaisista) romaaneista!
Johanna Sinisalo: Enkelten verta (2011) Teos
Arvio: ***** Tärkeä kirja
17.3.2013
Tove Alsterdal: Kadonneet
Nappasin tämän puolivahingossa BS-hyllystä ja sainkin käteeni oikean yllätyksen. Kirja sivuaa samaa teemaa kuin Cleven "Little Been tarina": Cleave Afrikan tilanteen kannalta ja Alsterdal Etelä-Euroopan kannalta.
Kirja on tarina yhdysvaltalaisesta journalistista, joka katoaa Euroopassa etsiessään aineistoa orjakaupasta kertovaan artikkeliin. Kirjassa seurataan journalistin vaimoa, joka etsii miestään ja syitä miehensä katoamiselle.
On toisaalta ymmärrettävää, että Välimeren pohjoispuoleiset maat kokevat siirtolaistulvan Afrikasta hyvin ongelmalliseksi. Onko silti oikein palauttaa kiinnijäävät suoraan Afrikkaan ja antaa loppujen jäädä hyvin epämääräisiin olosuhteisiin, joka useimmiten tarkoittaa orjatyötä? Siinä kysymys jonka ratkaiseminen tulee tärkeämmäksi koko ajan.
Tove Alsterdal: Kadonneet (Kvinnorna på stranden 2009) Gummerus, suom. Katriina Huttunen
Arvio: **** Jännittävä!
Kirja on tarina yhdysvaltalaisesta journalistista, joka katoaa Euroopassa etsiessään aineistoa orjakaupasta kertovaan artikkeliin. Kirjassa seurataan journalistin vaimoa, joka etsii miestään ja syitä miehensä katoamiselle.
On toisaalta ymmärrettävää, että Välimeren pohjoispuoleiset maat kokevat siirtolaistulvan Afrikasta hyvin ongelmalliseksi. Onko silti oikein palauttaa kiinnijäävät suoraan Afrikkaan ja antaa loppujen jäädä hyvin epämääräisiin olosuhteisiin, joka useimmiten tarkoittaa orjatyötä? Siinä kysymys jonka ratkaiseminen tulee tärkeämmäksi koko ajan.
Tove Alsterdal: Kadonneet (Kvinnorna på stranden 2009) Gummerus, suom. Katriina Huttunen
Arvio: **** Jännittävä!
Jarkko Sipilä: Ei vasikka käskien laula
Aluksi luulin lukevani melko mitäänsanomatonta novellikokoelmaa, mutta lähes jokainen tarina oli pieni helmi. Ainoa epäjohdonmukaisuus oli Takamäen perhetilanne, joka ei edennyt ollenkaan kronologisesti. Voi olla että syynä oli halu laittaa tarinat tiettyyn järjestykseen. Erityisesti oli perustelua laittaa "Poliisijoulu" viimeiseksi.
Nimitarina "Ei vasikka käskien laula" oli ainoa pidempi tarina. Se on kai julkaistu joskus jatkokertomuksena ja sen suurin vika on kappaleiden nimet, esimerkkeinä "Ei ampuva poliisi pure" tai "Viina on poliisien juoma". Tarina oli hyvä, ei ehkä maailman uskottavin, mutta hyvä kuitenkin. Ongelma oli sen onnellinen loppu. Samanlainen hyvin epäuskottava onnellinen loppu oli muutamassa muussakin tarinassa.
Jarkko Sipilä: Ei vasikka käskien laula (2012) Crime Time
Arvio: **** Taattua tavaraa
Nimitarina "Ei vasikka käskien laula" oli ainoa pidempi tarina. Se on kai julkaistu joskus jatkokertomuksena ja sen suurin vika on kappaleiden nimet, esimerkkeinä "Ei ampuva poliisi pure" tai "Viina on poliisien juoma". Tarina oli hyvä, ei ehkä maailman uskottavin, mutta hyvä kuitenkin. Ongelma oli sen onnellinen loppu. Samanlainen hyvin epäuskottava onnellinen loppu oli muutamassa muussakin tarinassa.
Jarkko Sipilä: Ei vasikka käskien laula (2012) Crime Time
Arvio: **** Taattua tavaraa
6.3.2013
Alexander McCall Smith: Harhapolkuja savannilla, Mma Ramotswe tutkii
Olin seikkailemassa Pasilan kirjavarastossa ja takaisin tullessa tämä kirja jutteli minulle Bestseller-hyllyssä aivan samoin kuin Mma Makutsin kengät juttelevat hänelle...
Tässä on taas kyse läpileikkauksesta afrikkalaiseen mielenlaatuun, välittämmiseen ja stressittömyyteen. Pinnalla on silloin tällöin epäily, että joku olisi epärehellinen, mutta ainoa todella epäilyttävä hahmo on Mma Violet Sepotho, tuo Mma Makutsin ikuinen kilpakumppani. Olisi hienoa elää yhteiskunnassa, jossa aikaa katsottaisiin Auringosta eikä kellosta ja villieläinten kanssa elämiseen löydetään keinot, ettei niitä tarvitse tappaa.
Mma Ramotswen kyky suhtautua muutokseen on hieno. Pääsääntöisestihän me ihmiset hyväksymme meille edulliset muutokset ja suhtaudumme kielteisesti niihin muihin. Tässä olisi varmasti itsetutkiskelun paikka...
Alexander McCall Smith: Harhapolkuja savannilla, Mma Ramotswe tutkii (The Double Comfort Safari Club 2010) suom. Päivi Pouttu-Delière
Arvio: **** Takuukamaa
Tässä on taas kyse läpileikkauksesta afrikkalaiseen mielenlaatuun, välittämmiseen ja stressittömyyteen. Pinnalla on silloin tällöin epäily, että joku olisi epärehellinen, mutta ainoa todella epäilyttävä hahmo on Mma Violet Sepotho, tuo Mma Makutsin ikuinen kilpakumppani. Olisi hienoa elää yhteiskunnassa, jossa aikaa katsottaisiin Auringosta eikä kellosta ja villieläinten kanssa elämiseen löydetään keinot, ettei niitä tarvitse tappaa.
Mma Ramotswen kyky suhtautua muutokseen on hieno. Pääsääntöisestihän me ihmiset hyväksymme meille edulliset muutokset ja suhtaudumme kielteisesti niihin muihin. Tässä olisi varmasti itsetutkiskelun paikka...
Alexander McCall Smith: Harhapolkuja savannilla, Mma Ramotswe tutkii (The Double Comfort Safari Club 2010) suom. Päivi Pouttu-Delière
Arvio: **** Takuukamaa
3.3.2013
Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
On tosi omituista kun joku joka ei ole jonkunmaalainen, kirjoittaa silti senmaalaisen päähenkilön. Ala-Harjan ranskalainen päähenkilö ei käyttäytynyt, syönyt, eronnut tai tehnyt mitään muutakaan siten kuin ranskalainen tekisi vaan nimenomaan niin kuin suomalainen tekisi. Minulle ei tullut mieleen missään kohtaa että päähenkilö olisi ranskatar.
Juoni oli saanut huomiota Ala-Harjan siskon syytöksistä siskon pojan saurauden käsittelystä kirjassa. Aivan syyttä. Juoni oli niin ohut että on vaikea kuvitella, että sitä olisi oikeasti tapahtunut. Ei lapsen leukemiaa ja yhtä avioeroa käsitellä parissa sadassa sivussa, varsinkin kun mukana on vielä melkoinen kasa Normandian maihinnousua.
Kaiken kaikkiaan huonosti kirjoitettu ja mitäänsanomaton kirja.
Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (2012) Like
Arvio: * Tosi huono
Juoni oli saanut huomiota Ala-Harjan siskon syytöksistä siskon pojan saurauden käsittelystä kirjassa. Aivan syyttä. Juoni oli niin ohut että on vaikea kuvitella, että sitä olisi oikeasti tapahtunut. Ei lapsen leukemiaa ja yhtä avioeroa käsitellä parissa sadassa sivussa, varsinkin kun mukana on vielä melkoinen kasa Normandian maihinnousua.
Kaiken kaikkiaan huonosti kirjoitettu ja mitäänsanomaton kirja.
Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (2012) Like
Arvio: * Tosi huono
26.2.2013
Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirja
Kiinnostuin tästä kirjasta kun "Downton Abbeyn" Edith kiusasi isoäitiään kertomalla lukevansa tätä kirjaa. Pasilan kirjavarastoon voi aina luottaa ja sieltä löytyikin vuonna 1945 painettu, repaleinen suomennos. Oli hyvin harmillista että muutama innokas muistiinmerkitsijä oli alleviivannut ja uudelleenkirjoittanut jotain joka sivulle.
Tarina kertoo hyvin vanhoillisesta siirtokunnasta Uudessa Englannissa 1640-luvulla. Päähenkilö on nainen, joka saa aviottoman lapsen, kieltäytyy kertomasta lapsen isää ja joutuu käyttämään punaista A-kirjainta rinnassaan merkkinä aviorikoksesta (A=adultery).
Kirjan kirjoittamisesta on kulunut hiukan yli 160 vuotta ja kirja kertoo ajasta, joka sijoittuu pari sataa vuotta taaksepäin kirjoittamishetkestä. Vanhoista asioista on siis kyse.
Kirja käsittelee ennakkoluuloja, uskonnon kielteisiä vaikutuksia ja ihmisen kykyä asettua edellisten yläpuolelle. Wikipedian mukaan kirja kuvaa myös syntiä, mutta nykyajan ihmisen on vaikea nähdä sitä muualla kuin suvaitsemattomuudessa. Kirjan loppu ei ole niin kamala kuin välillä pelkäsin ja sitä voisi kuvata jopa onnelliseksi.
Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirja (Scarlet letter 1850) WSOY, suomentaja ei tiedossa
Arvio: *** Aika vaikuttava
Tarina kertoo hyvin vanhoillisesta siirtokunnasta Uudessa Englannissa 1640-luvulla. Päähenkilö on nainen, joka saa aviottoman lapsen, kieltäytyy kertomasta lapsen isää ja joutuu käyttämään punaista A-kirjainta rinnassaan merkkinä aviorikoksesta (A=adultery).
Kirjan kirjoittamisesta on kulunut hiukan yli 160 vuotta ja kirja kertoo ajasta, joka sijoittuu pari sataa vuotta taaksepäin kirjoittamishetkestä. Vanhoista asioista on siis kyse.
Kirja käsittelee ennakkoluuloja, uskonnon kielteisiä vaikutuksia ja ihmisen kykyä asettua edellisten yläpuolelle. Wikipedian mukaan kirja kuvaa myös syntiä, mutta nykyajan ihmisen on vaikea nähdä sitä muualla kuin suvaitsemattomuudessa. Kirjan loppu ei ole niin kamala kuin välillä pelkäsin ja sitä voisi kuvata jopa onnelliseksi.
Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirja (Scarlet letter 1850) WSOY, suomentaja ei tiedossa
Arvio: *** Aika vaikuttava
Blaine Harden: Leiri 14 - pako Pohjois-Koreasta
Jatkan Pohjois-Korea -teemalla. Siinä missä Demickin "Suljettu maa" kertoi nälänhädästä ja systeemin rapautumisesta monen pakolaisen kertomuksen perusteella, Harden kertoo yhden tarinan. Hänkään ei purematta niele tarinaa vaan pyrkii tarkistamaan yksityiskohtia muista lähteistä.
Päähenkilö Shin syntyy poliittisella leirillä vanhemmille, jotka "saavat" perustaa perheen palkinnoksi ansioistaan. Toisiaan he eivät tietenkään saaneet valita puolisoikseen. Shin ei opi oikein muuta kuin selviämään hengissä. Leirillä syntyneelle ei synny edes tarvetta päästä pois, koska ei tiedä että asiat voisi olla paremmin. Shin kohtaa kuitenkin kahteen otteeseen ulkopuolelta tulleen ja päättää karata.
Harden tuo esille paljon positiivisemmalla tavalla toiveet järjestelmän murtumisesta kuin Demick. Onhan kirjojen julkaisullakin väliä vuosi ja toisaalta Demick kirjoittaa pidemmästä aikajänteestä kuin Harden.
Blaine Harden: Leiri 14 - pako Pohjois-Koreasta (Escape from camp 14 2012) Gummerus, suom. Ruth Jacobson
Arvio: **** Järkyttävä
Päähenkilö Shin syntyy poliittisella leirillä vanhemmille, jotka "saavat" perustaa perheen palkinnoksi ansioistaan. Toisiaan he eivät tietenkään saaneet valita puolisoikseen. Shin ei opi oikein muuta kuin selviämään hengissä. Leirillä syntyneelle ei synny edes tarvetta päästä pois, koska ei tiedä että asiat voisi olla paremmin. Shin kohtaa kuitenkin kahteen otteeseen ulkopuolelta tulleen ja päättää karata.
Harden tuo esille paljon positiivisemmalla tavalla toiveet järjestelmän murtumisesta kuin Demick. Onhan kirjojen julkaisullakin väliä vuosi ja toisaalta Demick kirjoittaa pidemmästä aikajänteestä kuin Harden.
Blaine Harden: Leiri 14 - pako Pohjois-Koreasta (Escape from camp 14 2012) Gummerus, suom. Ruth Jacobson
Arvio: **** Järkyttävä
Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valket yöt
Juoni oli hyvin tavallinen suomalainen rikosromaani puoleen väliin asti. Ihmettelinkin miksi loppuratkaisu näyttää jo häämöttävän vaikka satoja sivuja on vielä jäljellä. Juoni oli kuitenkin niin pirullinen, että se mikä oli näyttänyt ihan tavalliselta dekkarilta muuttui puolessa välissä psykologiseksi trilleriksi.
Poliisien henkilökuvat jäivät ohueksi. Varsinkin Sonja Friberg oli kuvattu hyvin miehisestä näkökulmasta. Ehkä mieskirjailijoiden kanattaisi jättää naishahmot epäselvemmiksi, jos ei kyvyt riitä uskottavaan kuvaukseen...
Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valket yöt (2012) Myllylahti
Arvio: **** Todella yllättävä
Poliisien henkilökuvat jäivät ohueksi. Varsinkin Sonja Friberg oli kuvattu hyvin miehisestä näkökulmasta. Ehkä mieskirjailijoiden kanattaisi jättää naishahmot epäselvemmiksi, jos ei kyvyt riitä uskottavaan kuvaukseen...
Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valket yöt (2012) Myllylahti
Arvio: **** Todella yllättävä
10.2.2013
Lars Kepler: Tulitodistaja
Tiedän, ettei minun kertakaikkiaan pidä lukea näitä Keplereitä. Tämä kirja palaa selvästi "Hypnotisoijan" petaamalle teille. Juoni on ihan kipeä ja hyvikset muuttuu pahiksiksi ja pahikset hyviksiksi. Paljon pahempaa kuin varsinainen juoni, on kertomus Joona Linnan perheen kohtalosta. Toivon todella, että Kepler voisi jättää Jurek Walterin selliinsä, mutta arvaan että seuraavassa kirjassa Jurekin rooli kasvaa: joko niin että hänet vapautetaan tai jollain hanniballester-tyyppisellä virityksellä.
Harvoin kirja pystyy virittämään niin kauhistuttavan tunnelman kuin tämä. Jostain perverssistä syystä luen näitä Keplereitä kaikesta pelosta huolimatta!
Lars Kepler: Tulitodistaja (Eldvittnet 2011) Tammi, suom. Elina Uotila
Arvio: **** Kauhistuttava
Harvoin kirja pystyy virittämään niin kauhistuttavan tunnelman kuin tämä. Jostain perverssistä syystä luen näitä Keplereitä kaikesta pelosta huolimatta!
Lars Kepler: Tulitodistaja (Eldvittnet 2011) Tammi, suom. Elina Uotila
Arvio: **** Kauhistuttava
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Tässä kirjassa päähenkilö on paljon omatoimisempi ja reippaampi kuin edellisen kirjan päähenkilö vaikka kyse onkin samasta hahmosta. Kyrön tarkkanäköisyys on hienoa. Kyrön sukupolvihan on juuri niitä (meitä), jotka ostavat kaupasta bataattia ja dissaavat perunaa, minkä kerkiää. Periaatteessahan aika moni 80+-vuotias voisi kirjoittaa juuri näitä juttuja, mutta he eivät pysty arvostelemaan nykymenoa näin nykymenon mukaisella kielellä.
Meille kelle tahansa tekisi hyvää lukea vanhoja reseptikirjoja ja tehdä jokainen ruoka siitä järjestyksessä. Näin tutustuttaisiin vanhoihin, perinteisiin asioihin ja niitsä voisi valita parhaat reseptit jokapäiväiseen käyttöön.
Täytynee kokeilla!
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (2012) WSOY
Arvio: **** Hulvaton
Meille kelle tahansa tekisi hyvää lukea vanhoja reseptikirjoja ja tehdä jokainen ruoka siitä järjestyksessä. Näin tutustuttaisiin vanhoihin, perinteisiin asioihin ja niitsä voisi valita parhaat reseptit jokapäiväiseen käyttöön.
Täytynee kokeilla!
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (2012) WSOY
Arvio: **** Hulvaton
Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen
Kirjan alussa luotiin kuvaa tarinasta, jossa menneisyys herättää ikäviä muistoja, joita pitäisi käsitellä: ylipaino, kiusaaminen, psykopaatti-isä. Juonen edetessä käy ilmi, että kyse onkin jostain muusta.
Kirjan alkuosa loi tunnelman, joka hämmensi ja lopulta myös aiheutti kauhua. Kauhu perustui pitkälti siihen, ettei lukija ymmärtänyt millä reunaehdoilla tarina kulkee.
Pohdin kirjaa lukiessa onko kirja omaelämänkerraliinen, koska se tuntui siltä. Siihen en ole oikein löytänyt pitävää vastausta.
Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen (2012) Otava
Arvio: *** Pelottava
Kirjan alkuosa loi tunnelman, joka hämmensi ja lopulta myös aiheutti kauhua. Kauhu perustui pitkälti siihen, ettei lukija ymmärtänyt millä reunaehdoilla tarina kulkee.
Pohdin kirjaa lukiessa onko kirja omaelämänkerraliinen, koska se tuntui siltä. Siihen en ole oikein löytänyt pitävää vastausta.
Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen (2012) Otava
Arvio: *** Pelottava
6.1.2013
Sarah Waters: Vieras kartanossa
Tätä voisi verrata Kingin Hohtoon, eikä Waters jäisi yhtään toiseksi. Juoni on näennäisesti helppo kuvaus Englannin yläluokan rappiosta ja epäonnisesta rakkaustarinasta. Kuvaus on yksityiskohtaista, jopa niin että välillä on vaikeaa ymmärtää mihin se on meitä viemässä. Kirjailija huomioi päähenkilö tohtori Faradayn puolesta hyvin asioita ympäristössä.
Juoni on kuitenkin kauhistuttava, joka alkaa palvelustytön väitteestä, että talossa on jotain vialla ja päättyy kaikkien muiden asukkaiden kuolemaan tai sekoamiseen. Paranormaaleille asioille ei varsinaisesti anneta selitystä. Kirjan lopussa tohtori Faraday kuljeskelee talossa aivan kuin olisi jäänyt siihen jotenkin koukkuun.
En suosittele herkille lukijoille yksin luettavaksi!
Sarah Waters: Vieras kartanossa (The little stranger 2009) Tammi, suom. Helena Bützow
Arvio: **** Niin jännä!
Juoni on kuitenkin kauhistuttava, joka alkaa palvelustytön väitteestä, että talossa on jotain vialla ja päättyy kaikkien muiden asukkaiden kuolemaan tai sekoamiseen. Paranormaaleille asioille ei varsinaisesti anneta selitystä. Kirjan lopussa tohtori Faraday kuljeskelee talossa aivan kuin olisi jäänyt siihen jotenkin koukkuun.
En suosittele herkille lukijoille yksin luettavaksi!
Sarah Waters: Vieras kartanossa (The little stranger 2009) Tammi, suom. Helena Bützow
Arvio: **** Niin jännä!
Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä
En muista miksi olin tämänkin varannut, mutta kun sain tämän käsiini, niin en olisi millään malttanut lopettaa.
Aluksi luin tätä kuin mitä tahansa romaania, mutta jo kirjan alkupuolella minulle alkoi tulla vahvasti sellainen olo, että olisiko sittenkin taustalla joitain oikeita tapahtumia. Puolen välin jälkeen alkoi kirjan toinen osa, jonka alussa tehtiin selväksi, että oli 30.9.1930. Siinä kohtaa omassa elämässäni tapahtui jotain, minkä vuoksi jouduin lopettamaan lukemisen. Heti kun pystyin niin päätin tarkistaa Wikipediasta mitä tapahtui tuona syyskuun lopun päivänä. Jo ensimmäinen hakutulos kertoi, että Onni Happonen kuoli silloin. Eli spoilasin itseltäni koko kirjan lopun samalla tavalla kun spoilasin sen nyt teiltä!
Kirja oli hienosti kirjoitettu, ehkä punaisten silmälasien läpi, mutta hyvin kuitenkin. Toivottavasti Jaakonaho kirjoittaa jatkossakin kirjoja. Tyylillisesti kuljetaan lähellä Sirpa Kähköstä ja aihetta käsitellään anttituurimaisesti.
Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä (2012) Otava
Arvio: **** Hieno
Aluksi luin tätä kuin mitä tahansa romaania, mutta jo kirjan alkupuolella minulle alkoi tulla vahvasti sellainen olo, että olisiko sittenkin taustalla joitain oikeita tapahtumia. Puolen välin jälkeen alkoi kirjan toinen osa, jonka alussa tehtiin selväksi, että oli 30.9.1930. Siinä kohtaa omassa elämässäni tapahtui jotain, minkä vuoksi jouduin lopettamaan lukemisen. Heti kun pystyin niin päätin tarkistaa Wikipediasta mitä tapahtui tuona syyskuun lopun päivänä. Jo ensimmäinen hakutulos kertoi, että Onni Happonen kuoli silloin. Eli spoilasin itseltäni koko kirjan lopun samalla tavalla kun spoilasin sen nyt teiltä!
Kirja oli hienosti kirjoitettu, ehkä punaisten silmälasien läpi, mutta hyvin kuitenkin. Toivottavasti Jaakonaho kirjoittaa jatkossakin kirjoja. Tyylillisesti kuljetaan lähellä Sirpa Kähköstä ja aihetta käsitellään anttituurimaisesti.
Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä (2012) Otava
Arvio: **** Hieno
Harri Nykänen: Raid - Susiraja
Marraskuussa taisin mainita, että Nykänen kirjoittaa turhaan Kafka-sarjaa, koska Raid on niin hyvä. No Raid on hyvä, mutta kirjat on liian lyhyitä. Nämä menee kertapuraisulla ja juonikaan ei ole kovin monisäikeinen.
Kaikki tutut hahmot oli taas kasassa Sundmania myöten ja juonikin oli suunnilleen niin kuin ennen: Sundman pulassa, Raid pelastaa, Jansson saa oikeat rosvot kiinni Raidin avulla, jossain välissä Raid on tappanut/vahingoittanut oikeita rosvoja ja lopussa Raid ratsastaa auringonlaskuun.
Toivoisin, että Nykänen keksisi jotain uutta, Raid on hieno hahmo, mutta kirjat ei enää toimi. Toisaalta palan halusta lukea kirjan, joka kertoisi Raidin elämänkerran. Lienee turha toivo!
Harri Nykänen: Raid - Susiraja (2012) Crime Time
Arvio: *** Lyhyt
Kaikki tutut hahmot oli taas kasassa Sundmania myöten ja juonikin oli suunnilleen niin kuin ennen: Sundman pulassa, Raid pelastaa, Jansson saa oikeat rosvot kiinni Raidin avulla, jossain välissä Raid on tappanut/vahingoittanut oikeita rosvoja ja lopussa Raid ratsastaa auringonlaskuun.
Toivoisin, että Nykänen keksisi jotain uutta, Raid on hieno hahmo, mutta kirjat ei enää toimi. Toisaalta palan halusta lukea kirjan, joka kertoisi Raidin elämänkerran. Lienee turha toivo!
Harri Nykänen: Raid - Susiraja (2012) Crime Time
Arvio: *** Lyhyt
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
