Varailin Helmetin kautta kirjoja ja muistin vihdoin tarkistaa Christie-listani tilanteen. Huomasin, että Idän pikajuna oli jäänyt jostain syystä väliin ja että ko. kirja löytyy myös omasta hyllystäni. Sillä hetkellä tunsin riemua, jota on vaikeaa selittää. Onhan kirja ollut luettavissa koko ajan hyllyssäni, mutta jotenkin se tuntui pelastavan tämän masentavan kirjasyksyn!
Olen lukenut kirjan monesti ja nähnyt siitä ainakin yhden filmatisoinnin. Muistan siitä aina ruhtinatar Dragomirovin ryppyisyyden ja kreivi Andrenyin uhrautuvaisuuden. Juonessa ei siis ollut mitään yllätyksiä odotettavissa...
Ja silti jaksoin innostua joka kappaleesta. Lukiessa tiesin mitkä yksityiskohdat ovat tärkeitä oikeasti ja mitkä vain siksi että syyllisyys kohdistuisi johonkin määrättyyn henkilöön. Oli erittäin rentouttavaa lukea Poirot-kirjaa, jossa ei tarvitse miettiä ja arvailla vaan antaa vain tekstin soljua.
Teininä pidin kirjoista, joissa oli kaavio-kuvia. Ne olivat kiinnostavia poikkeuksia kaiken sen, sinänsä kiinnostavan, tekstin keskellä. Tässäkin kirjassa on erittäin tärkeää tietää missä järjestyksessä hytit olivat ja toisaalta mistä oli vaunun ulos- ja sisäänkäynti. Sitä varten järjestys oli piirretty nätisti kaavioon:
Loppuratkaisukin oli sinänsä yllättävä, että Poirot aikoi esittää poliisille eri tarinan kuin todellisuus oli. Olen monesti pohtinut pientä puutetta juonessa. Jos kiristyskirje, jossa mainittiin Armstrongin nimi, olisi palanut kokonaan, ei Poirotilla olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvittää tarinaa. Minusta Christie jätti ratkaisemisen mahdollisuuden vähän liian ohuen langan varaan.
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express 1933) WSOY, suom. Leena Karro
Arvio: ***** Ehdoton ykkönen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti